Elämässä on mieltä Sunnuntaina

Näyttämöllä painitaan totisuuden, tärkeilyn ja abstraktiuden kanssa. Kuvassa Jussi-Pekka Parviainen, Kaisa Sarkkinen, Laura Hänninen, Maria Nissi, Minja Koski. Kuva: Petteri Aartolahti.

Teatteri Telakan ja Vanhan Jukon yhteistuotanto Sunnuntai näyttää, että elämässä on mieltä, kun sitä ei alisteta ulkoisien tavoitteiden välineeksi. Katsoja voi päätellä, että politiikasta vapautuminen on poliittisen teatterin välttämätön edellytys. Siinä sivussa tekijöiden taustat kertovat, että yliopistostakin voi tulla jotakin hyvää.

Ari Nummisen ja Linda Wallgrenin ohjaama tanssiteos saa kiittää olemassaolostaan paljossa Tampereen yliopistoa. Tekijät ovat tosin poistuneet yliopiston kirjoilta, mutta tulokset osoittavat, että joskus yliopisto voi tuottaa muutakin kuin hakemuksia, hakemusten liitteitä, kateutta, kaunaa ja mielipahaa.

Numminen toimi pitkään koreografina näyttämötyön laitos (nykyisin teatterityön tutkinto) Nätyssä. Hän on osasyyllinen puhe- ja tanssiteatterin eron lieventymiseen. Kun joku ilmaisee tunteitaan tai esittää asiansa, niin ruumiin materiaalinen koreografia on mukana. Sunnuntain hahmot eivät huido tyhjää abstraktissa tilassa. Eleet tunnustelevat ainetta, jos eivät muuta, niin ilmaa.

Wallgren kuului draaman opiskelijoiden teatteri Silmänkääntäjän kantaviin voimiin. Nyttemmin lakkautetussa pienessä teatterissa oli monta kantavaa voimaa ja he olivat vahvoja: Wallgrenin lisäksi Lauri Maijala ja Jussi Sorjanen lähtivät mullistamaan teatterimaailmaa Silmänkääntäjästä. Wallgren ja kumppanit näyttivät, miten ilman resursseja voi joskus tehdä parempaa työtä kuin isoilla resursseilla.

 


Sunnuntai on
tanssiteos, jonka näyttelijöistä yksikään ei ole erikoistunut tanssijaksi. Hyvä suuntautuminen tanssiin tuntuu silti kaikissa. Ilona Pukkila ja Jussi-Pekka Parviainen ovat Nummisen oppilaita.

Yhtenä suurena teemana on huumorin hillitseminen ja irti päästäminen. Pukkila tekee sen hivelevän herkistyneesti. Hänen lähes näkymättömiin nielaistussa huumorissaan on eleganssia ja hyvää oman hahmon tuntemusta. Jossakin vaiheessa näyttämön kaikki hahmot nielaisevat lähes puolimetrisen kalan. Sekin sopii Pukkilalle, joka jäi mieleen Teatterimontussa vuonna 2005 esitetyn Burgundin prinsessan Ivonana. Siinäkin Ilonalla oli iso kala suussaan.

Parviainen vaikuttaa nykyään muun muassa Meriteatterissa, jossa näyttelee hänen lisäkseen kuusi muuta Nätyn kasvattia. He tekevät Rymättylän Röölan satamassa merihenkisiä, sillintuoksuisia ja korkealaatuisia mutta melko pieniä yleisöjä tavoittavia esityksiä, vaikka rahakkaampia masseja ja isompia saleja saattaisi olla saatavilla. Nummisen fölissä Parviainen kunnostautui viimeksi Telakan Petroskoissa vuonna 2013. Nyt reippaan raikulimaisen vaikutelman antanut mies on hauskalla tavalla vakava. Hän luo tyylivalinnallaan mielialaa, jota Numminen kutsuu ”ujoksi nautinnoksi”.

Minja Koski ei tietääkseni ole Nummisen oppilas, joten voin pitää pienen tauon koreografi-pedagogin kehumisessa. Kosken esiintymisessä nautinnollisuuden ujous on haihtuvaista laatua. Tilalle tulee lumous. Katsojasta tuntuu, että Koski näkee jotakin, ja että liikkeen hauskuus, herkkyys ja voima syntyvät näystä. Lumo alkaa Kosken varpaista ja leviää koko näyttämölle.

 

Näyttämön vasemmassa laidassa istuu musiikista vastaava Tuomas Luukkonen kitaroineen. Hänen Simo Saukkolan suunnittelemissa valoissa istuva hahmonsa muistuttaa, että tiiliseinät, kattorakenteet ja lattia ovat osa Tampereen Telakan tunnelmaa. Lahden Vahassa Jukossa, entisen elokuvateatterin arvokkaissa tiloissa, koko näyttämökuva ja sen mukana koko esitys on toisenlainen. Varmasti hieno, mutta eri tavalla. Pitäisi melkein käydä katsomassa.

Pukusuunnittelu on Tiina Helinin (Näty) työtä. Asut antavat tanssiville vartaloille hellyttävän, ehkä kömpelönkin sävyn. Kömpelyys on kiintoisassa kontrastissa esimerkiksi Kosken hienosti hallittujen tanssin ja mielen hurjistelevien käänteiden kanssa.

Sunnuntai palauttaa mieleen, että taiteilijan tehtävänä on varjella teoksensa käsitteellistämätöntä aspektia, eli selittämätöntä seikkaa, joka tekee teoksesta taidetta. Kuvassa Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva: Ilkka Saastamoinen.


Filosofi Immanuel Kant
kirjoittaa Arvostelukyvyn kritiikki -teoksessaan, että taide on pidettävä erossa intresseistä. Käytännöllisen järjen kritiikissä välineellistämisen kielto on ilmaistu vielä selvemmin, vaikka etiikan teoksessa ei olekaan puhetta estetiikasta. Käytännöllisen järjen peruslaki vaatii, että ihmisen on saatava olla päämäärä sinänsä, eikä kukaan – ei edes Jumala – saa tehdä häntä välineeksi. Kiellon voisi kääntää positiiviseksi lausekkeeksi jotenkin näin: olisi toivottavaa, että ihmiset saisivat joskus tehdä jotain sellaista, joka olisi mielekästä ja arvokasta sellaisenaan, ilman että heitä tai heidän tekemisiään käytettäisiin jonkin muun tavoitteen saavuttamiseksi. Tai lyhemmin: olisi toivottavaa, että elämässä olisi edes joskus jotakin mieltä.

Tampereen pormestari Lauri Lyly lausuu pormestariohjelmassaan, että taide on tärkeä hyvinvointia edistävä tekijä. Lausunto ei ole harvinaista laatua. Jos poliitikko puolustaa taidetta hän yleensä sanoo, että se tuottaa talouskasvua, sekä edistää demokratiaa ja muita hyviä asioita. Tällaiset lausunnot ovat menneet apurahoja janoavissa taiteilijapiireissä vastalauseitta läpi, tosin Tuomas Kyrö on keskustellut asiasta.

Jos taidekin edistää talouskasvua, eli pääoman kasaamista ja demokratiaa, eli kapitalismin legitimointia, niin sen tekeminen on minun mielestäni lopetettava heti. Mutta intressittömyyden vaatimus herättää kysymyksen taiteen poliittisuudesta. Voiko taide olla poliittista, jos se on intressitöntä? Onko se edes käsitteellisesti mahdollista?

Sunnuntai palauttaa mieleen, että taiteilijan tehtävänä on varjella teoksensa käsitteellistämätöntä aspektia, eli selittämätöntä seikkaa, joka tekee teoksesta taidetta. Näyttämöllä painitaan totisuuden, tärkeilyn ja abstraktiuden kanssa. Voitto tulee kotiin. Esitys ei ole minkään hyvän asian tavoittelua. Esitys itse on hyvä asia. Elämässä on siis Sunnuntaina mieltä! Se, että elämän mieli huomataan, voi hyvinkin johtaa muihin hyviin asioihin, esimerkiksi mielen suojeluun politiikan ja talouden tungettelulta. Mutta taitelijat eivät ole siitä vastuussa. He ovat vastuussa teoksensa käsitteellistämättömän aspektin varjelemisesta ja olemassaolon mielen väläyttelemisestä.

Pertti Julkunen

 

Sunnuntai

Ohjaus Ari Numminen ja Linda Wallgren
Koreografia Ari Numminen
Esitysdramaturgia ja puhuttu teksti Linda Wallgren
Musiikki Tuomas Luukkonen ja työryhmä
Esityksen kesto n. 1 h 20 min.
Esityksen ensi-ilta oli Teatteri Telakalla Tampereella 31.8. 2018 ja Teatteri Vanha Jukossa Lahdessa 25.10.2018