Väkivaltaan turtuu kahdessa viikossa

Tampereen Työväen Teatterin suurteos, Tytöt 1918 -musikaali perustuu todellisiin tapahtumiin Tampereella sata vuotta sitten. Kuva: Kari Sunnari/TTT

Tytöt 1918 -musikaali kertoo nuorten tamperelaisnaisten kohtaloista sisällissodassa. Suuri osa heistä tarttuu aseisiin, mutta vain muutama ampuu toisen ihmisen.

Tutkimuksen perusteella tiedetään, että sodassakin vain harvasta tulee tappaja.

”Oli siinä sellaista vimmaa.” Lavan etualalla seisoo Lempi, yksi Tytöt 1918 -musikaalin henkilöistä. ”Aatetta tietysti, ja sattumaa.” Musikaali on alkamassa, ja kaikki tytöt astuvat esiin yksi kerrallaan kertomaan sisällissotaan kietoutuvan kohtalonsa. Moni kuoli sodan aikana, taisteluissa tai vankina.

Tampereen Työväen Teatterin suurteos, Tytöt 1918 -musikaali juhlistaa Suomen sisällissodan satavuotisjuhlaa. Taustalla ovat todelliset tapahtumat Tampereella keväällä 1918. Muuallakin maassa naiset tarttuivat aseisiin, mutta Tampereella heidän osuutensa taisteluissa oli poikkeuksellinen.

Musikaalin käsikirjoittaja Sirkku Peltola keräsi teosta varten materiaalia vuosien ajan. Tärkeimpänä innoittajana toimi kirjailija Anneli Kannon romaani Veriruusut. Kirja kertoo todellisista pirkanmaalaisten nuorten naisten kohtaloista sisällissodassa, mutta Peltola sai käsitellä henkilöitä ja tapahtumia hyvin vapaalla kädellä.

– Halusin ottaa nimenomaan nuoren tytön näkökulman sisällissotaan, en puida historian syitä ja seurauksia suurella kauhalla, Peltola sanoo.

 

Esityksessä naiskaartiin lähtevät ovat nuoria tyttöjä, hädin tuskin täysikäisiä. Nuorin, Sigrid, on vain 15-vuotias. Kaikki ovat töissä puuvillatehtaalla, mutta rahat riittävät juuri ja juuri ruokaan ja asumiseen.

Kun sota alkaa, työt loppuvat ja työväentalolla luodaan punaista henkeä, joka tarttuu naisiinkin. Tavoitteena on parempi maailma, vapaus ja leveämpi leipä työläisille.

Peltola muistuttaa, että työläistytöillä oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus tiedostaa yhteiskunnan tilanne. Työväenaatteen ansiosta syntyi usko siihen, että he voivat muuttaa maailmaa ja heillä oli oikeus omaan paikkaan.

– Ne olivat valtavia asioita, joiden pyörteeseen nuo tytöt joutuivat, liikkeellä oli isoja maailmanpolitiikan tapahtumia. Naiskaartiin heitä ajoi kuitenkin omakohtainen kokemus, Peltola sanoo.

Musikaalissa vahvaksi symboliksi sotilaaksi ryhtymiselle nousee kohtaus, jossa tytöt pukeutuvat housuihin. Tuohon aikaan teko oli naisille tavaton.

– Siinä ajassa ja siinä roolissa teko oli tytöiltä käsittämättömän iso. Se oli tietynlainen naiseuden hylkääminen, ja siinä ilmaistiin myös pettymystä siihen, miten naista kohdellaan.

 

”Kun ympärillä on sota ja kaaos, sivistyksen kuori on ohut.”

 

Tampereen yliopiston historian tutkijatohtori Ville Kivimäki on tutkinut sodan sosiaali- ja kulttuurihistoriaa ja sitä, mitä ihmisen mielessä tapahtuu poikkeusoloissa. Hänen mielestään housut vertautuvat musikaalissa asepukuun; pukeutumalla housuihin naiset saivat ”miehisiä” ominaisuuksia eli luvan ampua.

– Asepuku on sotilaille yllättävän tärkeä. Kun sen pukee päälleen, siviilielämän säännöt eivät enää päde ja on oikeus käyttää asetta.

Sotilaaksi ryhtynyt nainen on useissa sodissa joutunut poikkeuksellisen raivon kohteeksi. Kivimäki kertoo, miten toisessa maailmansodassa suomalaiset kohtasivat venäläisiä naissotilaita, riisuivat heidät univormuista ja häpäisivät.

– Naiset univormussa herättivät hämmästystä ja väkivaltaakin. Tilanteeseen liittyi varmasti tietty epäusko, nainen ja sotiluus eivät yhdisty, joten piti saada todiste, että asepuvun alla on nainen, Kivimäki sanoo.

Käsikirjoittaja Sirkku Peltola kertoo, että naiskaartilaiset saivat varsinkin sodan jälkeen osakseen valtavaa halveksuntaa. Heitä kutsuttiin susinartuiksi ja heitä ympäröi hiljaisuus ja häpeä. Myös punaisten naisten lapsia kohdeltiin huonosti.

 

Sisällissota oli erittäin raaka ja verinen, mutta musikaalissa verenvuodatuksella ei mässäillä. Keskiössä on tyttöjen maailma sodan melskeissä, heidän huolensa sulhasten kaatumisista sekä lasten ja toisten tyttöjen selviämisestä.

Vastapuoli eli valkoiset näyttäytyvät kylmäverisinä teloittajina. Heitä kutsutaan lahtareiksi ja heidän vakuutellaan toimivan epäinhimillisesti, esimerkiksi tappavan kaikki vankinsa.

Ihmisyyden riisuminen viholliselta on Kivimäen mukaan yleinen keino oikeuttaa tappaminen. Epäinhimillistämistä tarvitaan, jotta ihminen pystyy ylittämään estot ja tarttumaan aseeseen.

Suomalaisten sotilaiden muistoista käy ilmi, että monet heistä itse asiassa kieltäytyvät näkemästä ihmisten ampumista tappamisena. He pitävät sitä ennemmin mekaanisena suorituksena ja näkevät itsensä osana tietynlaista koneistoa, joka toimii vihollista vastaan.

Esimerkiksi konekiväärillä ei ammuta tähdättyjä laukauksia vaan sektoreita, ja kenttätykillä ammuttaessakaan ei nähdä vastapuolta. Oleellista on, että sitä, joka tapetaan, ei nähdä ihmisenä.

Kivimäki kertoo tutkimusten osoittavan, että sotilaista iso osa ei tapa ainuttakaan ihmistä.

– Enemmistö suomalaissotilaista toisessa maailmansodassa ei ampunut omalla aseellaan ketään kuoliaaksi eikä edes haavoittanut, vaikka ase olisi ollut kädessä.

Yhdysvaltojen joukoissa tehtiin toisen maailmansodan aikana tutkimus, jossa todettiin, että etulinjassa taistelleissa eliittijoukoissakin asetta käytti vain neljännes.

– Tämä pätee myös tilanteisiin, joissa joku hyökkää kohti.

Taistelun melskeessä aseella saatetaan räiskiä pelon vallassa, mutta varsinkaan tähdättyjä laukauksia ampuu hyvin harva. Suuri osa väkivallasta on hyvin pienen joukon tekemää, ja ihmisistä vain pieni osuus ei pidä tappamista ongelmallisena. He pystyvät esimerkiksi suorittamaan teloituksia ilman, että siitä tulee heille moraalinen ongelma.

 

 ”Enemmistö suomalaissotilaista toisessa maailmansodassa ei ampunut omalla aseellaan ketään kuoliaaksi”

 

Musikaalin tytöistä kaksi todella tappaa ihmisen. Rauha ampuu naiskaartin johtajana ärjyvän Kallen tilanteessa, jossa mies yrittää saada naisia lähtemään rintamalle. Tilanne on kaoottinen ja ampuminen ei vaikuta tietoiselta teolta.

Lyyti puolestaan ampuu valkoisen sotilaan piilotetulla aseella, kun ensin on päässyt lähietäisyydelle juttelemaan tämän kanssa. Hän on menettänyt miehensä ja jäänyt yksin, haluaa ehkä kostaa.

– Tilanne oli epätoivoinen, taistelijoita leimasi uhma ja yritys. Taisteluun lähteminen ei ollut suunniteltua eikä perustunut laajaan tietoon, vaan tunteeseen. Tyttöjä ajoi voimakas epäreiluuden tunne, Sirkku Peltola sanoo.

Peltolaa johdatti käsikirjoitustyössä runoilija Samuli Parosen lause: Ihminen kasvaa hitaammin kuin tappaja. Siksi kenties nuoretkin tytöt olivat valmiita tarttumaan aseisiin nopeasti edenneiden tapahtumien pyörteissä.

– Ihminen tottuu väkivaltaan kahdessa viikossa niin, että alkaa pitää sitä normaalina. Kun ympärillä on sota ja kaaos, sivistyksen kuori on ohut ja eloonjäämistaistelu pyrkii nopeasti esiin pinnan alta. Kuka tahansa on tarvittaessa peto, Peltola toteaa.

Teksti Sanna Sevänen

Syksyn lisäesitykset 15.9. – 27.10.2018 Tampereen Työväen Teatterissa.