Valmistaudun kualemaan

Miäs pakinoi – Anne Mölsä

Bussi teki mutkan oikeaan, sitten vasempaan, oikeaan, vasempaan, oikeaan ja vasempaan.

Mikseivät voineet kaivaa tiätä yhdeltä pualelta kerrallaan, vaan tekivät sen siksakkimaisesti, niin että matkustajat hölskyivät vasten toisiaan? Kiskonpätkiä oli ladottu paikoin valmiiksi kuin kiusallaan, sillä ähä – tätä rallia jatkuisi nonstoppina seuraavat kolme vuatta.

Kun avajaisia tanssitaan, saatan mää olla jo kuallut.

Karmiset jäljet, tekojeni siämenet, siirtyvät tästä elämästä seuraavaan. Kaikki ne piänet pussit, joihin olin pakannut kasviksia silloinkin, kun kuari riittäisi pakkaukseksi. Pimentyvä miälenmaisema, mustat pilvet, joiden salamoilla viskelin muita. Hiljaisuus, kun kassa antoi rahasta liikaa takaisin.

Teiskontiällä kaadettujen puiden rangat sojottivat maasta.

Lopun hetkellä mun tulisi sulkea toinen siaraimeni ja pötkötellä kaikessa rauhassa. Maaelementti sulautuisi vesielementtiin, vesi tuleen, tuli ilmaan ja ilma tajuntaan. Jos tuassa vaiheessa tunnistaa kirkkaan valon, voi jättää jälleensyntymien tunkkaisen samsaran.

Tiätyä päättyi. Kaivoin loppumatkan viihteeksi puhelimen, ne monet kätköpaikat, joihin juuri minua kiinnostavat aiheet ja ihmiset oli koottu joenomaisiksi virroiksi, joihin saattoi upota nenästä kiinni pitämättä, uida omassa vedessään kuin sateenkaarenkarvainen kala.

Tiätenkin pelkäsin kaiken loppua.

Elämä, tylsimmilläänkin, oli kiihkeää vaihtoa, solujen tanssia, raakaa selviytymistä, jota keidasmaiset ihmehetket –

Moro!

Katseeni ja ruudun välinen napanuara leikkautui poikki. Naapurini, ATK-tukihenkilö, oli noussut kyytiin Tayssin pikavuaropysäkiltä. Poistyännön halu nousi hyäkynä, miksi hänen juuri nyt piti olla siinä, pakoittaa itsensä maailmaan, jota sivustot niin tyydyttävästi täyttivät?

ATK-tukihenkilö rojahti viäreeni ja alkoi puhella asioita, joita hänen miälensä virta loppumatta lasketteli. Sanat tulvivat ulos hampaiden reunustamasta onkalosta, jota ympäröi aistielimin varustettu suurehko pää, joka keikkui vartalon nokassa.

Oma pääni nyäkkäili ja ynähteli.

Ulokkeet hakeutuivat puuskaan, sitten syliin.

Jaloissani oli viisi vuatta vanhat froteesukat.

Elämä oli erittäin kummallista.

Muistaisinpa sulkea siaraimeni hetken tullen. Tuntisinpa elämän koostumuksen. Kiitäisinpä uudelta tuaksuvassa vaunussa Hervantaan. Sen, sen mää viälä halusin nähdä.