Kertomuksessa piilee vaara

Kertomuksen vaarat -projektissa tarinoita ruotivat muiden muassa Juha Raipola (vas.), Maria Mäkelä, Matias Nurminen ja Samuli Björninen. Ville Hämäläinen (oikealla etualalla) työskentelee projektin tutkimusapulaisena.

 

Tunteisiin vetoava tarina voi hämärtää todellisuutta. Kertomusten aikakaudella voi hämärtyä myös se, että kaikki ole kertomusta.

Huhtikuun alussa Oulun poliisilaitos julkaisi Facebook-sivuillaan päivityksen, jossa ”poliisimies” kuvasi poliisin ”vanhan tutun” pidätystä.

Päivityksessä kuvattiin yksityiskohtaisesti, kuinka poliisit kiipesivät kerrostalon tupakanhajuisessa rappukäytävässä neljänteen kerrokseen pidättämään lähikaupan ryöstöstä epäiltyä nuorta miestä. Sisältä asunnosta poliisit löysivät miehen ”lasittuneessa katseessaan”. Asunto oli pieni ja epäsiisti ja haisi tupakalle ja kannabikselle. Miehen päässä ollut lippalakkikin oli vuosien saatossa muuttunut valkoisesta ruskeaksi.

Kun poliisit saapuivat asuntoon, mies alkoi kertoa heille vaikeasta lapsuudestaan ja tekemistään huonoista valinnoista. Tämä sai yhden poliiseista pohtimaan, kuinka pidätetty on ihminen siinä missä muutkin, ja kuinka jonkun elämä voikin olla niin raadollista.

”Olisiko joku voinut estää tämänkin nuoren syrjäytymisen ja päätymisen päihteiden täyttämään elämään? Kuinka saisimme nuoret ymmärtämään valintojensa merkitystä? Kuinka saisimme vanhemmat ymmärtämään vastuunsa nuoren elämästä? Kuinka saisimme kaikki ihmiset pitämään huolta lähimmäisistään? Teen parhaani sen eteen virassani, ajattelee poliisimies saattaessaan nuoren miehen putkaan ja sulkiessaan sellin oven.”

Päivityksen lopuksi todetaan, että koko tarina pidätyksestä on fiktiivinen, mutta ”se voisi olla tosi”.

 

Voisi olla tosi. Mutta ei ole. Moinen asetelma herättää monia kysymyksiä. Onko ok keksiä epätosia tarinoita ja kertoa ne samalla tavalla kuin kertoisi tositarinaa? Onko tämä hyväksyttävää silloin, kun tarinassa on tärkeä opetus? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Entä onko nimenomaan poliisin soveliasta keksiä opettavaisia tarinoita ja julkaista niitä sosiaalisessa mediassa?

– Ainakin siinä piilee iso riski, vastaa viimeiseen kysymykseen väitöskirjatutkija Matias Nurminen Tampereen yliopistosta.

Nurminen on mukana Koneen säätiön rahoittamassa Kertomuksen vaarat –hankkeessa, joka selvittää, miten kertomukset määrittävät yhteiskunnallista osallistumista ja millaisia sudenkuoppia niihin liittyy.

Se, että poliisi kertoo Facebookissa keksittyjä tarinoita, vaarantaa Nurmisen mukaan viranomaisen uskottavuuden. Poliisin pitäisi olla se taho, joka selvittää, mitä oikeasti tapahtui. Jos tällainen taho ryhtyy satuilemaan, se herättää kysymyksen, venyvätkö faktat muussakin poliisin työssä.

 

Kertomuksen vaarat –hanke varoittaa erityisesti kertomuksista, joissa yksilön kautta yritetään kertoa jotakin yleispätevää koko todellisuudesta. Yksilöiden tarinoista saa vetäviä otsikoita, mutta niiden kyky kuvata maailmaa on kauniisti sanottuna rajallinen.

 

Maailma on kuitenkin mennyt sellaiseksi, että yllättävätkin tahot turvautuvat fiktioon saadakseen äänensä kuuluville. Ja paine sen kuin kasvaa.

– Menossa on tarinakamppailu, sanoo Kertomuksen vaarat -hankkeen vetäjä, yliopistonlehtori ja dosentti Maria Mäkelä.

Se on kamppailu, jossa yleisön voittaa usein puolelleen se, joka osaa kertoa liikuttavimman ja vetoavimman tarinan. Tässä kamppailussa tiukasti ammatillisia normejaan noudattava viranomainen on heikoilla.

– Tiedebloggaaja Tiina Raevaara on käyttänyt esimerkkinä lääkäriä, joka on suorassa lähetyksessä keskustelemassa homeopaatin kanssa. Homeopaatti voi kertoa vetoavia tarinoita yksittäisistä asiakkaistaan ja näiden elämästä, mutta lääkäri ei.

Seuraus on se, että lääkäri näyttäytyy etäisenä ja kuivakkana virkansa hoitajana, kun taas homeopaatti vaikuttaa ihmisläheiseltä ja auttamishaluiselta. Sympatiat menevät jälkimmäisen puolelle. Lääkäri, tiede ja faktat jäävät tappiolle.

– Siksi viranomaiset kokevat nyt, että heidän täytyy mennä tarinoinnissa samalle tasolle näiden muiden ryhmien kanssa, Mäkelä sanoo.

 

”Kun humanismi oli julistettu hätätilaan ja oppiaineita oli alettu lakkauttaa, vastareaktiona alkoi outo tarinajeesustelu”

 

Tarinallisuus on päässyt valloilleen ennen muuta sosiaalisen median myötä. Tunteisiin vetoavia tarinoita jaetaan ja niistä puhutaan.

Joitakin vuosia sitten tarinallisuus otettiin myös journalismin työkaluksi. Toimituksissa ohjeistettiin, että perinteiset uutiset on kerrottava tarinoina, joihin lukija voi eläytyä.

Seurasi hämmentäviä ylilyöntejä. Kriittinen lukija saattoi löytää itsensä pohtimasta, mikä uutisen kertomasta tapahtui oikeasti ja minkä verran mukana oli värikynää.

– Kun journalismi tarinallistuu, siihen väistämättä hiipii fiktiivisyyttä. Tai ainakin epäilys siitä, sanoo tutkijatohtori Laura Karttunen.

– Perässä hiipii eettinen asemointi, joka ei kuulu journalismiin, Maria Mäkelä jatkaa.

Ennen vanhaan työnjako faktan ja fiktiivisten kertomusten välillä oli selvärajaisempi. Uutiset olivat faktaa, fiktiota luettiin kaunokirjallisuudesta. Tutkijoiden mukaan kaunokirjallisuuden lukemisen väheneminen onkin yksi tekijä siinä, miksi fiktio on alkanut uida alueille, joille se ei ole perinteisesti kuulunut.

– Se on huolestuttavaa. Kaunokirjallisuus olisi täynnä taidokkaita tarinoita, mutta sen sijaan luemme sosiaalisesta mediasta latteita elämänviisauksia viljeleviä tarinoita, jotka muistuttavat tasoltaan lähinnä kioskikirjallisuutta tai piika- ja renkiväestölle suunnattuja lukemistoja, Laura Karttunen toteaa.

Maria Mäkelä kertoo itse havahtuneensa läpitunkevaan tarinallisuuteen humanististen tieteenalojen kriisin ja sitä seuranneen erikoisen vastareaktion seurauksena.

– Kun humanismi oli julistettu hätätilaan ja oppiaineita oli alettu lakkauttaa, vastareaktiona alkoi outo tarinajeesustelu. Alkoi markkinoita myötäilevä mainospuhe humanismin puolesta, ja siitä, kuinka kirjallisuus tekee meistä parempia ihmisiä ja kuinka muiden tarinoita lukemalla voimme parantaa hyvinvointiamme. Itse olin sitä mieltä, että humanismin on osattava sanoa jotakin analyyttistä ja kriittistä ollakseen relevanttia.

Kertomuksen vaarat -hanke syntyi osin tästä ajatuksesta. Se ei kuitenkaan jäänyt tieteen sisäiseksi keskusteluksi, vaan tavoittaa – tekijöidenkin yllätykseksi – yhä suurempia yleisöjä.

– Laitoimme hankkeen alussa häthätää pystyyn Facebook-sivun, johon pyysimme ilmiantoja tunnisteella #varokertomusta. Yllättäen ilmiantoja alkoikin kerääntyä nopeasti, ja ihmiset ottivat tunnisteen omakseen. Jos olimme aiemmin havainneet heikon signaalin mahdollisesta tarinaähkystä, ihmisten aktiivisuus ilmiannoissa todensi, että ähkyä tosiaan on, Mäkelä kertoo.

 

”Kun journalismi tarinallistuu, siihen väistämättä hiipii fiktiivisyyttä. Tai ainakin epäilys siitä.”

 

Viimeisten parin vuoden aikana on esitetty myös kysymystä, elämmekö jonkinlaista totuuden jälkeistä aikaa, eli aikaa, jona hyvä kertomus kiinnostaa enemmän kuin totuus. Tutkimusryhmän mukaan ainakin tendenssiä tähän suuntaan on.

– Kun mennään tarina edellä, totuus alkaa horjua.

Houkutus tarinoiden kertomiseen totuuden sijaan on sosiaalisen median aikakaudella suuri. Mitä liikuttavampi tarina, sitä enemmän some-huomiota. Ja mitä enemmän some-huomiota, sitä enemmän myös muuta huomiota.

– Jostain liikuttavasta yksilökertomuksesta tulee viraaliuden logiikalla yleispätevä. Ja tällaisen kertomuksen voi tehdä kuka vain.

Mitä haittaa siitä sitten on? Ihmisethän vain saavat sitä, mitä haluavat lukea.

Tutkijoiden mukaan kertomukset muuttuvat ongelmiksi esimerkiksi silloin, kun some-suosiota hakevat poliitikot menevät niihin mukaan.

– Tämä voi johtaa siihen, että poliitikot ryhtyvät – ainakin some-päivitysten tasolla – ajamaan jotain yhtä asiaa sen sijaan, että keskittyisivät puolustamaan vaikkapa hyvinvointivaltiota. Haitta on siinä, että maailma on todellisuudessa kompleksinen. Yksilön liikuttavankaan kokemuksen kautta ei aina päästä käsiksi isoihin asioihin, kuten hyvinvointivaltion tulevaisuuteen tai ilmastonmuutokseen, huomauttaa tutkijatohtori Juha Raipola.

Samalla tarinat ja niihin reagointi vievät huomiota oikeasti tärkeiltä ja merkittäviltä asioilta ja kehityskuluilta.

– Sivutuotteena jokin taho saattaa saada 100 tarpeetonta keskoskaappia tai vähävarainen perhe 50 joulukinkkua.

”Yksilön liikuttavankaan kokemuksen kautta ei aina päästä käsiksi isoihin asioihin, kuten hyvinvointivaltion tulevaisuuteen tai ilmastonmuutokseen.”

 

Millainen tarina sitten on vaarallinen? Tästä tutkijat ovat välillä keskenäänkin eri mieltä.

– Tietoa vaaroista kertyy koko ajan. Käymme välillä keskenämme kiivaita keskusteluja, Mäkelä sanoo.

Välillä tulee vääriä tulkintoja. Ne myönnetään, eikä niitä piiloteta.

– Mielestämme tämä on onnistunutta tiedeviestintää. Osallistumme keskusteluun koko ajan sen sijaan, että tulisimme projektin päätteeksi ulos valmiiden teesien kanssa.

Tulkinnat ovat myös subjektiivisia. Tutkijoiden mukaan näin on oltava, jos tutkija tai tutkimus haluaa olla yhteiskunnallinen keskustelija. Jokin positio on otettava.

Olennaista kuitenkin on, että tutkimuksen ja kritiikin kohteena on kertomusten muoto, ei niiden sisältö. Kritiikki voi kohdistua niin hyväntekeväisyysjärjestön kampanjaan kuin manosfääriinkin. Jälkimmäinen on juuri nyt kuuma aihe. Ja ehkä vaarallinenkin, sillä siihen liittyy ääriajattelua naisvihasta äärikonservatiivisuuteen.

Ääriaatteita tukevien tarinoiden kriittinen tarkastelu on helppo ymmärtää, mutta onko oikein kritisoida tarinaa, jonka tarkoitus on hyvä?

– Haluamme kertoa esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöille, että ne voisivat tehdä asiat entistä paremmin ja välttää antamasta aihetta irvailuun. Kritisoimme, koska haluamme heidän onnistuvan.

Kritiikillä halutaan myös osoittaa, että kaikki ei ole tarinaa. Tohtoriopiskelija Samuli Björnisen mukaan kertomuksen käsitettä käytetään julkisessa keskustelussa joskus varomattomasti.

– Aina toisinaan kuulee argumentteja, kuten ”hyvinvointivaltiokin on tarina”. Tai että jokin kirjoitus edustaa ”valtamedian narratiivia”. Näitä emme kuitenkaan itse määrittele kertomuksiksi. Kuten emme tiedettäkään.

Teksti Hanna Hyvärinen
Kuvitus Jonne Renvall

 

Kertomuksen vaarat

  • Vuoden 2017 alusta alkanut Koneen säätiön rahoittama kaksivuotinen projekti.
  • Hankkeessa kertomuksentutkijoista koostuva työryhmä tekee yhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten, muiden tieteenalojen ja mediatoimijoiden kanssa.
  • Projektia vetää yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä. Mukana ovat tutkija Laura Karttunen, Juha Raipola, Tytti Rantanen, Samuli Björninen ja Matias Nurminen.
  • Hankkeen puitteissa on tekeillä muun muassa opas kertomuksen vaaroista eri ammattiryhmille. Sitä kirjoitetaan yhdessä eri alojen ammattilaisten kanssa.
  • Tulossa on myös Hyvät aikomukset -tapahtuma vuonna 2019.
  • Hankkeen puitteissa koulutetaan myös muun muassa äidinkielen opettajia sekä toimittajia.
  • Hanke sosiaalisessa mediassa: @KertomuksenVaarat, @Varo_Kertomusta