Yhteiskunnallisia repeämiä ennen ja nyt

Eeva Puumala

 

Toukokuussa tulee kuluneeksi vuosisata kansakuntamme kipeimmän konfliktin päättymisestä. Tampereella on erityinen kosketus vuoden 1918 sisällissotaan, ja historiaa on nostettu vahvasti ja visuaalisesti esiin. Kuvia taisteluista, vankileireistä ja teloitettujen ruumiista on tuotu osaksi nykypäivän katukuvaa. Kuvissa korostuu valtava yhteiskunnallinen muutos menneen ja nykyisen välillä. Samalla kuvat tuovat esiin syvän vastakkainasettelun kansakunnan sisällä; sata vuotta myöhemmin polarisaatio ja eriarvoistuminen ovat kasvavia haasteita Suomessa. Ehkä tämän vuoksi julkisuudessa on herätty kysymään, voisimmeko ajautua tilanteeseen, jossa sisällissota olisi jälleen todellisuutta.

Vetämättä sen kummempaa analogiaa sadan vuoden takaisten kehityskulkujen ja nykyhetken välille, kysymys saa pohtimaan yhteiskunnallista eheyttä ja repeämiä. Viimeisen vuoden ajan olen työskennellyt maahanmuuttajataustaisten nuorten aikuisten kanssa tutkien kuulumista ja osallisuutta arkisina kokemuksina ja käytäntöinä. Arkisten kohtaamisten kautta nuoret muodostavat ja muovaavat omaa käsitystään yhteiskunnallisesta asemastaan.

Keskustellessani erään nuoren kanssa hän totesi: ”Haluaisin voida olla oma itseni, kun kävelen kadulla”. Huomatessaan kysyvän katseeni, nuori jatkoi: ”Haluaisin voida pitää pääni pystyssä, kun liikun kaupungilla ja katsoa ihmisiä silmiin. Nyt Hämeenkatua pitkin kävellessäni kuka tahansa voi katsoa oikeudekseen lähestyä minua ja tiedustella kotimaatani, työllisyystilannettani ja miksi olen täällä. Monesti ihmiset myös kertovat, millainen minun tulisi olla ja miten toimia, jotta voisin sulautua paremmin joukkoon”.

Tungettelevat ja vähättelevät kohtaamiset sijoittuivat Tampereen katukuvaan: Julkiseen, kaikille avoimeen tilaan. Avoimuus ja osallisuus ovat kuitenkin ideaaleja, joiden toteutuminen mitataan käytännöissä. Osallisuudessa ei ole kyse ensisijassa yksilöstä, hänen ominaisuuksistaan tai toiminnastaan. Kyse on siitä, mahdollistavatko yhteiskuntamme rakenteet, normit ja käytännöt tasaveroisen ja esteettömän osallistumisen.

Kuvat kevään 1918 taisteluista Tampereen kaduilla tuntuvat etäisiltä ja silti niiden puitteet ja ympäristö ovat tutut. Myös nuorten kuvaamat kohtaamiset ovat välittömän kokemusmaailmani ulkopuolella. Kuitenkin saman yhteiskunnallisen ja tilallisen kehyksen myötä nuorten kohtaamiset tulevat osaksi myös minun arkeani. Nuorten kokemukset ovat vahvoja kertomuksia ihmisten välisistä sidoksista, niiden puutteesta tai repeämistä. Ne pakottavat tunnustamaan, että nykyäänkään Tampere tai suomalainen yhteiskunta eivät ole kaikille asukkailleen yhtä avoimia tai mahdollistavia.

Kirjoittaja on osallisuudesta ja toimijuudesta kiinnostunut tutkijatohtori
Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa.