Perustetaan digikritiikin tutkimuskeskus uuteen Tampereen yliopistoon

Digitaalinen murros on tunnetusti aikamme muutoksista suurimpia. Vain länsimaisten yhteiskuntien maallistuminen vetää sille vaikutuksiltaan vertoja. Uuden Tampereen yliopiston suhtautuminen digitaalisuuteen näyttää ajan hengen mukaisesti olevan erittäin myönteinen. Todettakoonkin, ettei minullakaan ole mitään periaatteellista digitaalisuutta vastaan, mutta kriittisyys kuuluu yliopistoon, ja peruspremissejä pitäisi tarkastella kriittisesti ja mahdollisimman puolueettomasti, sillä totuus löytyy harvoin mistään ääripäästä. Akateemisessa maailmassakin esiintyy valikoivaa kriittisyyttä. Joitakin asioita kohtaan kriittisyys menee absurdiuden puolelle, kun taas toisia kohtaan ollaan miltei kritiikittömiä.

Myös digitaalisuuden kriittiseen tarkasteluun on aihetta, sillä teknologiauskon kärki lähestyy uskonnollista hurmosta, mikä ei sinällään yllätä, asettaahan yhä useampi ihminen toivonsa tekniikkaan. Koska demokratiakin tarvitsee toimiakseen opposition, ehdotan, että uuteen Tampereen yliopistoon perustettaisiin digikritiikin tutkimuskeskus. Se olisi tietääkseni Suomen ensimmäinen ‒ eli maksimaalisen innovatiivinen ‒ ja sopisi siten hyvin yhtäältä uuden Tampereen yliopiston innovaatioita korostavaan konseptiin ja toisaalta nykyisen Tampereen yliopiston pitkään yhteiskuntatieteelliseen perinteeseen. Digikritiikin tutkimuskeskuksessa tarkasteltaisiin uskomusta, että mahdollisimman täydellinen digitaalisuus autuuttaa ihmiskunnan. Tiedostettakoon, että mm. jotkut internetin ja sosiaalisen median isähahmoista ovat esittäneet huolensa luomustensa vaikutuksista ihmiskunnalle. Liian suuren osan elämästä älypuhelimeen siirtäminen on riskialtista siinä missä mikä tahansa elämän yhden kortin varaan rakentaminen. Sitä paitsi netti saattaa tyhmentää; länsimaissa ihmisten älykkyysosamäärä laskee, vaikka sen luulisi nousevan materiaalisen edistyksen mukana. Mutta elämän fyysinen helppous ja älykkyys eivät olekaan synonyymejä.

Digikritiikin tutkimuskeskuksessa tutkittaisiin esimerkiksi sitä, miten digitaalisuus vaikuttaa ihmisryhmien ja -tyyppien väliseen tasa-arvoon kokonaisuutena ja lohkoittain; ketkä hyötyvät, ketkä häviävät. Harva muutos nimittäin kohtelee kaikkia ihmisiä ja ihmistyyppejä aivan samoin, vaikka uudistukset yleensä kaikkia hyödyttävinä esitelläänkin. Erilaisissa olosuhteissa menestyvät erilaiset ihmistyypit.

Vallalla on ihmiskäsitys, jossa uskotaan, että kunhan ihmisille annetaan rajaton vapaus ja rajaton valta, he tekevät pelkkää hyvää itselleen ja toisilleen. Ehkä, ehkä ei. Kaikkien ihmisten rajaton vapaus ja täydellinen tasa-arvo ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa, sillä yhden ihmisen täydellinen vapaus rajoittaa toisen ihmisen vapautta. Kumpikin ei voi vallita yhtä aikaa samassa yhteiskunnassa.

Älypuhelimeksi kutsuttava käden ja mielen jatke ei muuta ihmisen pysyviä perusominaisuuksia vaan ainoastaan niiden ilmenemismuotoja. Sellaiset perustunteet kuin rakkaus ja viha ohjaavat nykyihmistäkin. Ihmisen pysyviä ominaisuuksia muuttaisi ainoastaan ihmisen genomin perinpohjainen muokkaus. Yli-ihmisen luojana ei kuitenkaan olisi yli-ihminen saati jumala, vaan ihan tavallinen ihminen. Kaikki ei kuitenkaan muutu. Kiehuva vesi polttaa, eikä asiaintila muuksi muutu kuvittelemalla, uudissanalla tai mielenpahoituksella.

Pidän itseäni humaanina ihmisenä, mutta juuri siksi olen myös kohtuuden kannattaja. Aikamme on monenlaisen kohtuuttomuuden, äärimmäisyyksien ja niistä pöyristymisten värittämää ‒ pitkälti sosiaalisen median ja siten digitaalisuuden seurauksena. Yläasteen fysiikan ja kemian opettajani tapasi sanoa ”kohtuus kaikessa, ja aivan kaikessa”. Se on erinomainen ohje, sillä hyvin positiivisetkin asiat muuttuvat negatiivisiksi, jos ne viedään äärimmäisyyksiin.

Teknologisen kehityksen ”pienentämässä” maailmassa itse kunkin Donald Trumpista Matti Meikäläiseen olisi suotavaa twiitata aktiivisesti ‒ omatuntonsa kanssa.

FT Mikko Heikkilä