Saan lapsen

Miäs pakinoi – Anne Mölsä

Oli alkukevään päivä, kun mää huamasin olevani raskaana.

Tunne oli erikoinen. Oli helppo olla olemassa maailmankaikkeudessa – kehoni ja ympäröivä luanto ikään kuin toteuttivat samaa tarkoitusta. Minne vain katsoinkin, näin pyäreämahaisia naisia ja äitejä bussipysäkeillä lastenvaunujen kanssa, ottamassa kaikkea irti ilmaisesta joukkoliikenneoikeudesta.

Kaikki tämä koetteli identiteettiäni. Olin halki elämän toteuttanut omaa tarkoitustani, keskittynyt suarituksiin ja asiani edistämiseen. Nyt tarkoitukseni oli laajentunut. Näin tuli olla, jotta maailma jatkaisi kulkuaan, jotta yhä uudet vuadenajat voisivat koittaa, leskenlehdet puskea matalina asfaltin halkeamista. Ei mulla itselläni ollut asiaan osaa tai arpaa; olin välikappale, jonka kautta Luaminen tapahtui.

Muutaman päivän päästä munin munan.

Velvollisuuteni unhoittuivat – kuaressa oli ruskeita pilkkuja. Makasin sängyssä ja annoin ruumiinlämpöni tehdä tekojaan. Naapurini, ATK-tukihenkilö ja tyätön kirjailija, kävivät luanani vuarotellen ruakakasseineen ja kyselivät malttamattomina: no joks?

Ei viälä.

Kun painoin poskeni munan pintaan, sen sisällä tuntui rapina. Päivien kuluessa rapina muuttui mesoamiseksi. Muna tärisi ja heilui.

Oli lauantai, kun munan kuareen ilmaantui särö. Mää katselin sydän pamppaillen, mutta rauhassa, ikuisuuden riippukeinun kannattelemana. ATK-tukihenkilö ja tyätön kirjailija istuivat makuuhuaneeseen kannetuilla keittiön tualeilla, päästelivät murahduksia ja ynähdyksiä.

Kuari särkyi ja palasia rapisi lakanoille. Esiin ryämi olento, kostea ja nahkapeitteinen. Miten voisin sitä auttaa? Se olin mää itse, eikä kuitenkaan ollut. Se ei ollut minun, mutta kuului minulle, ja mää sille.

ATK-tukihenkilö ja tyätön kirjailija onnittelivat minua. Sitten he lähtivät kotiin.

Postiluukusta kolahti kaupunginosalehti. Perässä Kelan kirje.

Menin ikkunaan.

Ihmisiä pyäräili kadulla. Taivaanrajassa virastotalot kohosivat harmaina, menettelytapoja sovellettiin, toisia rangaistiin ja toisia palkittiin sattuman määräämissä prosesseissa, ihmiset kokivat syyllisyyttä ja kiirehtivät kuka minnekin todistaakseen, etteivät olleet niitä toisia, niitä pahoja.

Hiljaa kaikki pensaiden hiirenkorvat rapisivat kohti kesää.