Elena Ferrante on kirjamaailman mystinen suosikki

Italialaisen Ferranten Napoli-sarjaa on myyty miljoonia kappaleita ja käännetty kymmenille kielille. Yksi valtavan suosion syistä on kirjailijan tuntemattomuus.

Elena Ferrante pompahti kansainväliseen suosioon hyvin nopeasti vuonna 2012, kun ensimmäinen romaani neliosaisesta Napoli-sarjasta, Loistava ystäväni ilmestyi englanniksi. Kirjan alussa kertoja Lenú eli Elena ryhtyy kirjoittamaan omaa ja ystävänsä Lilan tarinaa, joka alkaa lapsuusvuosista ja päättyy romaanisarjan neljännessä osassa vanhuuteen.

Kantavana teemana on Lilan ja Lenún ystävyys, joka jatkuu katkeamatta vuodesta toiseen, vaikka ystävysten välit ovat välillä kireät eivätkä he tapaa pitkiin aikoihin.

Kirjoissa yhdistyvät monet klassiset elementit: nuoren tytön kasvutarina, sosiaalinen nousu köyhyydestä sivistyneisiin piireihin ja katoamismysteeri, joka esitellään heti ensimmäisen kirjan alussa.

Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuuden dosentin Päivi Kososen mielestä kirjasarjan poikkeukselliseen suosioon on useita syitä. Tärkein on kenties se, että kyseessä on 2000-luvulle päivitetty kasvutarina ja kehitysromaani.

– Oikeastaan on hassua, että kirjat ovat niin suosittuja, sillä niissä ei ole minkäänlaista muotouudistusta. Sen sijaan mukana on paljon meille tuttuja tarinamalleja, Kosonen sanoo.

 

Lilasta ja Lenústa tulee meidän tyttöjämme. Haluamme, että heille käy hyvin, niin kuin haluamme, että myös meille itsellemme käy hyvin.

 

Ensimmäisen osan alkupuolella Lila ja Lenú ostavat kirjakaupasta Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan, joka on klassinen nuorten naisten kasvukertomus ja kehitystarina. Teos muuttaa heidän elämänsä 1950-luvun Napolissa, mutta nykylukijaa 1860-luvulle sijoittuva romaani ei välttämättä puhuttele.

Juuri siksi on ollut tilaus uudistetulle kasvukertomukselle, joka sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan. Napoli-sarja on länsimaisen naisen tarina ehyesti ja selkeästi kerrottuna, ja se tarjoaa lukijalle paljon samaistumisen kohteita.

– Kertoja on myöhäismoderni, pohdiskeleva nainen, jolle mikään ei ole annettua. Hän ei voi mennä vanhan kaavan mukaan, vaan joutuu jatkuvasti punnitsemaan omia valintojaan. Harva meistäkään voi omaksua valmiita malleja, vaan ne on rakennettava itse, Kosonen toteaa.

Päähenkilö Lenú pääsee köyhistä kortteleista koulutuksen ja sivistyksen kautta pitkälle, ja Lilakin pärjää sitkeydellä ja nokkeluudella, vaikka hänen tarinansa onkin erilainen. Kirjasarjaa leimaa toiveikkuus, vaikka loppua kohti tarina saakin synkkeneviä sävyjä.

– Lilasta ja Lenústa tulee meidän tyttöjämme. Haluamme, että heille käy hyvin, niin kuin haluamme, että myös meille itsellemme käy hyvin.

 

Näin Lilan viimeistä kertaa viisi vuotta sitten, talvella 2005. Oli varhainen aamupäivä, kävelimme yhdessä päätiellä, ja kuten oli ollut jo vuosia, emme osanneet suhtautua toisiimme luontevasti.

Romaanisarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, ilmestyi suomeksi tammikuussa 2018. Ensimmäiset lauseet viittaavat Lenún ja Lilan ystävyyteen, ja palauttavat mieleen kertomuksen lähtölaukauksen ja kirjasarjan toisen kantavan teeman.

Avausosa alkaa tiedolla Lilan katoamisesta, minkä vuoksi Lenú ryhtyy kirjoittamaan heidän yhteistä tarinaansa muistiin. Napoli-romaanit ovat metafiktiota, jossa kertoja on tehty näkyväksi ja teksti viittaa itseensä ja tarinan kertomisen pulmakohtiin.

– Kirjoissa tuodaan esille, miten hauras kirjailijan identiteetti on, ja arvuutellaan, pysyykö hän valitsemallaan tiellä. Jatkuvasti tulee esiin kysymys, miten tämä tarina saadaan kerrottua, aivan kuten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, Kosonen sanoo.

Romaanit eivät ole uutta luovaa avantgardea tai muotokokeiluja, mutta eivät myöskään viihdettä, vaan sopivan haastavia. Kirjailijaksi ryhtyminen on nykyaikana monen haaveena, joten kirjailijaksi kasvaminen kiinnostaa.

– Ferranten kirjat ovat lohduttavia, sillä Lenun tarina kirjailijaksi ei ole suoraviivainen, vaan tiellä on myös esteitä. Se luo toivoa kaikille, jotka haaveilevat kirjailijaksi tulemisesta.

Kiehtovaa on myös se, että lukija saa samassa paketissa kaksi tarinaa, kaksi eri näkökulmaa siihen, millaista on kasvaa aikuiseksi 1900-luvun jälkipuoliskon Italiassa, kun on syntynyt köyhiin napolilaiskortteleihin, joissa tiukat moraalisäännöt, väkivalta, rikollisuus ja fasismi ovat arkipäivää.

– Lilan ääni on upotettu tarinaan pitkinä pätkinä niin, että mukana on tavallaan ulkopuolinen kertoja, joka ei tule näkyviin eli se kerrotaan sellaisena kuin Elena sen kuulee.

Kun Sininen haltijatar oli palanut tuhkaksi tehtaan sisäpihan kokossa, Lila palasi töihinsä. En tiedä, kuinka paljon kohtaamisemme häneen vaikutti; joka tapauksessa hänellä oli päiväkausia onneton olo, mutta hän pystyi olemaan miettimättä, miksi.

 

Autofiktio on ikään kuin peliä, jonka lukija joutuu ratkaisemaan.

 

Napoli-sarjan suosiota kasvattaa myös kirjailijaan liittyvä mysteeri. Elena Ferrante on salanimi, jonka takana oleva henkilö on pysynyt piilossa jo yli 25 vuotta. Arvailuja kirjoittajasta on esitetty paljon, mutta lopullisen totuuden tietävät vain kustantajat Sandra ja Sandro Ferri.

Kun italialainen toimittaja Claudio Gatti pari vuotta sitten kertoi selvittäneensä, että Ferrante on todellisuudessa italialainen kääntäjä Anita Raja, kirjallisuusmaailma raivostui. Ferranten toivetta säilyä tuntemattomana haluttiin kunnioittaa, eivätkä Raja tai Ferrit ottaneet paljastukseen kantaa.

Yhtenä syynä salanimen käyttöön pidetään sitä, että kirjat ovat omaelämäkerrallisia ja sisältävät paljastuksia kirjailijan ja muiden henkilöiden elämästä.

– Ei ole olemassa piirteitä, joiden perusteella voisi sanoa, että joku kirja on omaelämäkerrallinen. Tästä on useita koulukuntia, mutta puhutaan niin sanotusta omaelämäkertasopimuksesta, jonka mukaan tekstin on itse ilmoitettava, että kyse on omaelämäkerrasta, jotta sen voisi tietää varmuudella.

Sopimus vaatisi, että Napoli-sarjan kertoja sanoisi olevansa nykyään nimeltään Elena Ferrante. Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Sen sijaan Kosonen nimeää romaanisarjan autofiktioksi, joka leikittelee omaelämäkerrallisten elementtien kanssa, mutta on kuitenkin fiktiota. Juju on, että lukija ei voi tietää, mikä kirjassa on totta tai todellisiin tapahtumiin perustuvaa, mikä täysin fiktiota.

– Autofiktio on lukijan laji. Se on ikään kuin peliä, jonka lukija joutuu ratkaisemaan. Hän etsii vihjeitä kaikista lehtijutuista, jotka kirjailijasta on kirjoitettu. Kirjailijan tuntemattomuus antaa lukijalle paljon tilaa rakentaa itse kuvaa hänestä, ja tämän voi pilata ainoastaan sillä, että kirjailija tulee myöhemmin esiin ja paljastaa itsensä.

Toinen tunnettu ja suosittu autofiktion taituri on norjalainen Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-romaanisarjassa on Kososen mielestä paljon samaa kuin Ferranten Napoli-kirjoissa. Molemmat ovat tämän ajan autofiktioita, joissa itsereflektiivisyys korostuu. Päähenkilö ei ole ehyt, vaan rakentuu kirjoitusprosessin myötä, ja molempia leimaa autenttisuus tai tietoisesti rakennettu autenttisuuden illuusio.

– Sisäisen maailman kuvaus, henkisen kasvun ja oman sisäisen arvomaailman kehityksen kuvaamisen aika ei ole ohi. Molemmissa kirjasarjoissa on nostalgiaa, joka on taitavilla lauseilla rakennettu. Ja molempiin sisältyy tulevaisuuteen liittyvä toive: ehkä onnistumme ratkaisemaan tiettyjä asioita, jos tarkastelemme tarpeeksi läheltä itseämme ja virheitämme.

 

Elena Ferranten romaanit:

  • Amalian rakkaus
  • Hylkäämisen päivät
  • La figlia oscura (ei suomennettu)
  • Napoli-sarja: Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Kadonneen lapsen tarina (ilmestyy suomeksi lokakuussa 2018).
  • Viime vuonna Ferrante oli kymmenen parhaan joukossa maailman myydyimpien kirjailijoiden listalla.
  • Napoli-sarjaan perustuvan TV-draaman kuvaukset alkoivat kesällä 2017 Napolissa.

 

Teksti Sanna Sevänen

Kuvitus Jonne Renvall