Onko ollut kiireitä?

Piia Jallinoja

Kupletin juoni menee usein seuraavasti. Ihminen valittelee ystävilleen ja kollegoilleen kiirettä, stressiä ja niiden aiheuttamia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Kuulijat pahoittelevat, kehottavat löysäämään työtahtia ja toivottavat tsemppiä. Stressaantunut kiittelee, mutta alkaa saman tien vähättelemään oireitaan, korostamaan työtehtäviensä tärkeyttä urakehityksen, työnantajan tai maailman kannalta ja lupaa että muutos on tulossa pian (tämä on väliaikaista).

Tai sitten keskusteluun osallistuu joku, joka muistuttaa, että stressi on hyvä asia ja että ilman sitä emme saisi mitään merkittävää aikaiseksi. Tai että olemme etuoikeutettu joukko, joka saa olla yliopistolla töissä ja tutkia fantastisissa hankkeissa tärkeitä asioita. Niin että itse asiassa uupumus on väärinymmärrys.

Ja jos pitää valita nykystressin ja keskiajan stressien − nälänhädän, ruton ja minimaalisten yksilönoikeuksien − välillä, nykystressi tuntuukin jo lepolomalta.

Tai sitten joku kertoo, kuinka lopulta kaikessa on kyse huonosta johtamisesta − odottakaamme siis että johtajamme valaistuvat ja vapauttavat meidät stressistä.

Nämä kaikki pohdinnat ovat osaltaan totta. Jopa väliaikaisuus-argumentti: Tavalla tai toisella kaikki on väliaikaista.

Muistan hetken, jolloin vastasin “On ollut kiireistä” ensimmäistä kertaa, kun kollega tiedusteli kuulumisia. Muistan välittömän sisäisen hämmennyksen, kun kuulin itseni vastaavan akateemisen puurtajan vakiovastauksen. Olin kuullut muiden vastaavan samalla tavalla aiemmin, ajatellut että en itse ryhdy kiireestä valittajaksi, ja nyt olin sortunut samaan.

Vastauksen taustalla oli joko helppous antaa legitiimi vastaus tai sitten todella oli ollut niin kiire, ettei mielessäni ollut muuta kuulumista. Molemmat syyt olivat minusta hälyttäviä.

Tuon hetken jälkeen olen kuitenkin vastannut kymmeniä tai satoja kertoja samalla tavalla. Olen käynyt ystävien ja kollegoiden kanssa lukuisia keskusteluja omasta ja heidän stressistään ja työuupumuksestaan − diagnosoidusta tai itsemääritellystä. Keskustelut ovat usein olleet voimaannuttavia ja lohdullisia. Samalla ne osoittavat, että kiire on työyhteisöille teema josta kaikki voivat olla yhtä mieltä. Lisäksi liiat työt ovat samanaikaisesti ongelma ja merkki menestyksestä, haluttuna olemisesta.

Toisille on mahdoton antaa neuvoja siitä, mitä töitä pitäisi jättää tekemättä. Itsellekin on vaikeaa antaa toimivia priorisointilistoja. Jos tuntuu, että töitä on liikaa, niitä pitää todennäköisesti vähentää. Ei kannata jäädä odottamaan johtajien valaistumista, organisaatiouudistusta, täydellistä meditaatiotekniikkaa tai parempia aikoja.

Olen oppinut, että jos en tiedä mikä minua ajaa, en voi riittävästi priorisoida tekemisiäni ja ohjata suuntaani. Tämä on keskeistä ja ehkä jopa tärkeintä. Jos työt ahdistavat, pitää analysoida suhdettaan työhön, aikaan, kunniaan, pärjäämiseen ja muihin ihmisiin. Oman elämän kupletin juoni on mahdollista löytää, mutta samalla juoni pakenee ja eksyy muuttuvissa tilanteissa. Siksi se pitää etsiä toistuvasti uudestaan.

Kirjoittaja on terveyssosiologian professori Tampereen yliopistossa.