Parisuhde, oma vai yhteiskunnan valinta?

Meneillään oleva tutkimus selvittää, miten yhteiskunnalliset rakenteet ja hierarkiat vaikuttavat intiimisuhteissa. Ovatko parisuhde ja sen muoto vieläkään täysin vapaasti valittavissa, vai noudatetaanko niissä edelleen yhteiskunnan normeja ja odotuksia?

Tasa-arvosta puhutaan nyt paljon ja hyvä niin. Me too -kampanjan myötä on saatu esiin seksuaalisen häirinnän tuomittavuus, ja työelämän osalta puhutaan muun muassa perhevapaiden entistä tasaisemmasta jakamisesta isien ja äitien kesken. Yksityiselämän alueellakin on paneuduttu muun muassa kotitöiden ja muiden vastuiden oikeudenmukaiseen jakamiseen.

Kaikki eriarvoisuutta tuottavat tekijät eivät kuitenkaan ole yhtä helposti havaittavissa ja mitattavissa kuin häirintä, kotityöt tai lastenhoitoon käytetty aika. Eriarvoisuutta kun voi olla myös se, jos parisuhteessa vain toinen osapuoli joutuu kantamaan vastuun yhteisen kodin tunneilmapiiristä ja molempien emotionaalisesta hyvinvoinnista. Tai se, että iän karttuessa vain toinen joutuu olemaan huolissaan siitä, jääkö toinen vierelle ja hoivaamaan jos tai kun oma terveys pettää.

Tämäntapaisiin parisuhteissa ilmeneviin eriarvoisuuksiin pureutuu parhaillaan Tampereen yliopiston tutkimushanke nimeltä Vain me kaksi? Affektiivinen eriarvoisuus intiimisuhteissa. Hankkeen tavoitteena on tehdä näkyviksi ja käsiteltäviksi sellaisia eriarvoisuuksia, joita on vaikea huomata, ja joita on vaikea ratkaista lainsäädännöllä tai rahalla. Kuten projektin nimikin ehdottaa, tutkimuksen taustalla on ajatus, että parisuhde ei ole ihan niin yksityinen valinta kuin usein kuvitellaan, vaan siihen vaikuttavat yhteiskunnassa vallitsevat tavat, hierarkiat ja eriarvoisuudet.

Tutkijat lähestyvät aihetta tutkimalla muun muassa parisuhdeneuvonnan käytäntöjä, naistenvälisiä intiimisuhteita, bi-naisten parisuhdekokemuksia sekä keski-ikäisten naisten ja nuorempien miesten välisiä suhteita.

Vanhempien naisten ja nuorempien miesten suhteissa ylivoimaisesti eniten kysymyksiä herättää lisääntyminen. Siitä kyselee lähipiiri – etenkin anoppi – ja sitä pohtivat myös naiset itse. Vastaavasti lapsen saaminen näyttäisi tarjoavan pääsyn puolison perheen ja suvun piiriin, johon aiemmin ei ole oltu tervetulleita.

– Yksi haastattelemistani naisista kuvasi päättynyttä suhdetta, joka oli ollut alun alkaenkin kevyt. Nainen oli tullut siihen tulokseen, että nuorempi mies haluaa kuitenkin lopulta lapsia, joten suhteella ei voi olla tulevaisuutta, kertoo keski-ikäisten naisten ja nuorempien miesten välisiä suhteita tutkiva väitöskirjatutkija Raisa Jurva.

Toinen yleinen tekijä suhteiden tiellä on naisten pelko hylätyksi tulemisesta.

– He pelkäävät, että jos oma terveys menee ja fyysinen toimintakyky heikkenee, nuorempi mies ei jääkään tukemaan ja hoivaamaan, Jurva sanoo.

Tämä herättää kysymyksen siitä, keneltä parisuhteessa yleensä odotetaan hoivavastuuta ja kenellä on syytä huoleen yksin jäämisestä. Mahtavatko puolisoaan vanhemmat miehet painia samanlaisen huolen kanssa?

Muun muassa tämä on sitä affektiivista eriarvoisuutta, jota tutkijat haluavat tuoda esiin.

– Näitä tekijöitä ja tilanteita on vaikea tunnistaa, kun ollaan lähellä toista ja mukana on tunteita. Kuitenkin kyse on tekijöistä, jotka värittävät elämää voimakkaasti ja määrittävät jopa sitä, miltä oma tulevaisuus näyttää ja mitä parisuhteelta voi ylipäätään odottaa, Jurva huomauttaa.

 

Nainen oli tullut siihen tulokseen, että nuorempi mies haluaa kuitenkin lopulta lapsia, joten suhteella ei voi olla tulevaisuutta

 

Kun Jurvan haastattelemat naiset kuvasivat aiempia parisuhteitaan – omanikäistensä miesten kanssa – niissä toistui yksi teema: pelko oman itsenäisyyden menettämisestä. Osa oli kokenut esimerkiksi taloudellista riippuvuutta kumppanistaan. Naisilla ei ollut ollut omaa pankkitiliä tai puoliso ei ollut osallistunut yhteisiin menoihin. Myös tunnetasolla oli koettu eriarvoisuutta. Osa naisista oli kokenut mukautuneensa liikaa kumppanin elämään ja suhteen vaatimuksiin.

– Nyt keski-iässä heille oli sitten tärkeää pyrkiä elämään ennen muuta itsenäistä ja riippumatonta elämää.

Jurvan mukaan ei ole sattumaa, että nimenomaan naisilla on tällaisia kokemuksia.

– Useat feministitutkijat ovat esittäneet, että naisilta edellytetään esimerkiksi kumppanin ja muiden ihmisten tunteiden huomioimista enemmän kuin miehiltä. Siitä seuraa helposti kokemus, että joutuu antamaan tai uhrautumaan liikaa.

 

Kyse on yhteiskunnallisista, usein sukupuolten välisistä hierarkioista, jotka ulottuvat julkisen elämän lisäksi yksityisyyteen ja parisuhteeseen. Ne voivat tulla esiin jopa parisuhdeneuvonnan käytännöissä, esimerkiksi asiantuntijan tai asiakkaan henkilökohtaisten näkemysten kautta.

– Esimerkiksi siinä, mitä tuntemuksia neuvonnassa pidetään oikeutettuina, kenen kokemuksia arvotetaan ja miten vaikkapa parisuhteen konflikteja käsitteellistetään. Taustalla voi olla kaksinapainen ajatus sukupuolten välisistä eroista. Sitä sitten käytetään hierarkioiden uusintamiseen, sanoo parisuhdeneuvontaa tutkiva Marjo Kolehmainen.

– Toisaalta parisuhdeneuvonnassa voidaan myös purkaa näitä ajatusmalleja.

Hierarkioiden vaikutuksesta suhteisiin kielii myös se, että yhä edelleen parisuhde mielletään ennen muuta heterosuhteeksi. Muut suhteet määritellään suhteessa siihen.

– Entä, jos toinen osapuoli onkin vaikka biseksuaali? Tällöin suhde näyttäytyy muiden silmissä helposti joko hetero- tai homosuhteena, kumppanin sukupuolesta riippuen. Tämä taas määrittää muita suhteeseen liittyviä odotuksia, sanoo Vain me kaksi? -tutkimusprojektin vetäjä Tuula Juvonen Tampereen yliopistosta.

Raamit ovat ahtaat myös ikäerojen suhteen. Itseään nuorempien miesten kanssa seurustelevat naiset joutuvat etenkin suhteen alkuvaiheessa vastailemaan jos jonkinlaisiin suhdetta koskeviin kysymyksiin ja kohtaamaan ympäristön vastustusta.

 

 Yhä edelleen parisuhde mielletään ennen muuta heterosuhteeksi.

 

Onko siis niin, että parisuhteiden vapautumisessa ei hyvistä aikomuksista ja suurista puheista huolimatta ole päästy eteenpäin sitten 1950-luvun?

Ei sentään.

Siinä missä takavuosikymmeninä parisuhteen idea oli taata suvun jatkuminen ja taloudellinen turva, nyt suhteista haetaan luvan kanssa ennen muuta emotionaalista tyydytystä. Lisäksi on tasa-arvoinen avioliittolaki. Muutakin vapautumista on tapahtunut.

Parisuhteissa ei kuitenkaan olla täysin irrallaan yhteiskunnallisista – usein sukupuolittuneista – rakenteista, ja tämä tulisi tutkijoiden mukaan tunnistaa ja tunnustaa nykyistä laajemmin. Parisuhteita ei edelleenkään valita täysin vapaasti, ja yhteiskunnan sukupuolittuneet odotukset valuvat yhä parisuhteisiin.

– Yksilö lipsuu helposti toimimaan suhteessa yhteiskunnan sukupuolioletusten mukaan sen sijaan, että toimisi omien tarpeidensa mukaan, Tuula Juvonen sanoo.

Samaan aikaan parisuhteen ajatellaan olevan sillä tavalla yksityistä aluetta, että siihen sisältyviin eriarvoisuuksiin ei hevin puututa.

–Tämä kiteytyy esimerkiksi avioliitossa tapahtuvien raiskausten kriminalisoinnissa, joka tapahtui vasta vuonna 1994. Edelleen usein ajatellaan, että se, mikä tapahtuu parisuhteessa, on suhteen sisäinen asia, vaikka taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset asetelmat, Raisa Jurva sanoo.

 

Monet Jurvan haastattelemista keski-ikäisistä naisista ihmettelivät aiemmissa suhteissaan sitä, miksi he sietivät epätasa-arvoa niin pitkään. Miksi he eivät lähteneet suhteesta, joka näin jälkeenpäin katsoen oli aivan vinksallaan?

Tutkijoiden mukaan jälkiviisaus on näissä tilanteissa yleistä. Epätasa-arvoiset käytännöt voivat tulla näkyviksi toden teolla vasta jälkikäteen suhteen päätyttyä.

– Intiimisuhteiden hankaluus on siinä, että ne ovat niin intiimejä. Kun on lähellä toista ja pelissä ovat tunteet, on vaikea nähdä itseään ja tilannettaan selkeästi, Tuula Juvonen sanoo.

Lähtijältä vaaditaan myös vahvaa subjektiutta. Pitäisi pystyä näkemään vikaa asetelmassa, joka on kuitenkin yhteiskunnan tasolla ajateltu normaaliksi. Sitten pitäisi vielä hylätä parisuhde, jota ympäröivä yhteiskunta pitää tavoittelemisen arvoisen asiana.

Tästä syystä tutkijat haluavat omalla työllään tuottaa uusia välineitä eriarvoisuuden tunnistamiseen.

– Haluamme antaa ihmisille itselleen välineitä pohtia omaa suhdettaan ja esimerkiksi parisuhdeneuvojille lisää tietoa yhteiskunnan ja parisuhteiden yhteydestä. Sillä tavalla päästään ehkä jälleen kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Teksti Hanna Hyvärinen
Kuvitus Jonne Renvall

 

Vain me kaksi?

Suomen Akatemian rahoittama monitieteinen tutkimusprojekti paneutuu affektiiviseen eriarvoisuuteen parisuhteissa.

Tutkimusasetelma jakautuu neljään alaprojektiin, joissa tarkastellaan parisuhteiden affektiivista eriarvoisuutta eri tasoilta: yhteisölliseltä, institutionaaliselta, vuorovaikutukselliselta ja henkilökohtaiselta.
Tuula Juvosen tutkimus käsittelee naisten keskinäisiä parisuhteita lesboyhteisön kontekstissa. Marjo Kolehmaisen tutkimus puolestaan pohtii parisuhdeneuvonnan käytäntöjä. Annukka Lahti tarkastelee bi-naisten parisuhteita. Raisa Jurvan tutkimus käsittelee ikääntyneiden naisten suhteita nuorempiin miehiin.

Tutkimusprojektilla haetaan vastauksia muun muassa kysymykseen, kuinka affekteilla tuotetaan (sukupuolitettuja) valta-asetelmia intiimisuhteissa. Entä miten intersektionaaliset erot muokkaavat parisuhteiden (heteroseksuaalista) dynamiikkaa? Ja miten uudenlaiset sukupuolen ja seksuaalisuuden järjestykset, luokittelut ja hierarkiat linkittyvät intiimiin eriarvoisuuteen?

Projektin kotisivut löytyvät osoitteesta affective-inequalities.fi.