Syrjässä

Nuorten syrjäytyminen on ollut kasvava ilmiö viimeiset 10 vuotta. Suunnan kääntämiseksi eivät riitä aktivointimallit, vaan tarvitaan uusia ajatuksia siitä, miten yhteiskunta palveluineen pitäisi järjestää. Ihan ensin pitäisi lakata puhumasta syrjäytyneistä

Nuorten tilanne huolettaa. Viimeksi kuluneen vuoden aikana on oltu huolissaan niin nuorten lukutaidosta kuin laajemminkin koulumenestyksestä sekä nuorten huono-osaisuudesta ja syrjäytymisestä.

Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi perustetun Me-säätiön laskelmien mukaan Suomessa on peräti 69 000 syrjäytynyttä alle 30-vuotiasta. He ovat siis koulutuksen, työelämän ja usein myös harrastusten ulkopuolella. Osa heistä kärsii mielenterveysongelmista. Näiden nuorten määrä on kasvanut etenkin viimeisten 10 vuoden aikana, vuoden 2008 talousnotkahduksen jälkeen. Asiantuntijoiden sanastoon on vakiintunut käsite NEET-nuori (Not in Employment, Education or Training), jolla viitataan nuoriin, jotka eivät ole töissä, koulussa tai varusmiespalveluksessa.

Nyt ollaankin vahvasti sitä mieltä, että jotain täytyisi tehdä. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut työryhmän selvittämään, miten jokaiselle lapselle ja nuorelle saataisiin harrastus. Alkuvuodesta 2017 pääministeri Juha Sipilä puolestaan asetti työryhmän, jonka tehtävänä on pysäyttää eriarvoistuminen ylipäätään. Ryhmää vetää Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari. Nuorten syrjäytymiskehitystä työryhmä taklaa muun muassa varhaiskasvatuksen ja peruskoulun uudistamisella sekä työ- ja perhe-elämän yhteen sovittelulla.

 

Työn vaikeus on siinä, että nuorten ongelmat ovat monitekijäisiä. On nuoruuden oma myrskyisä ja epävarma luonne, joka altistaa jos jonkinlaisille ongelmille. On ylisukupolvinen huono-osaisuus, joka siirtää vanhempien vaikeudet seuraavan polven harteille. On yhteiskunnalliset säästötoimet, jotka karsivat resursseja muun muassa ammatillisesta toisen asteen koulutuksesta. Sitten on vielä maailma teknologia- ja työelämämurroksineen ja globaaleine uhkineen. Nuorella ei 2010-luvulla ole helppoa.

Lisäksi nuorista puhuttaessa täytyy muistaa, että nuoret eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan he tulevat erilaisista ympäristöistä. Kun siis mietitään, miten julkisen vallan tulisi vastata nuorten ongelmiin, tarvitaan herkkyyttä tunnistaa tuo monimuotoisuus.

– On eri asia rakentaa palvelua toisen polven maahanmuuttajanuorelle, jonka vanhemmat ovat olleet koko elämänsä haavoittuvassa asemassa, kuin keskiluokkaisen perheen vesalle, jonka vanhemmat ovat akateemisia ja jonka perheelle sosiaalinen lasku on kipeä asia, professori Juho Saari muistuttaa.

 

Saaren mukaan suomalaisten nuorten tärkein syrjäytymistekijä on se, että nämä eivät pysy peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa. Toisen asteen opinnot kyllä useimmiten aloitetaan, mutta sitten ne tyssäävät. Tähän tyssäämiseen kietoutuu useita nuorten hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä, joista osa yllättää:

– Nuoria kuormittavat ennen muuta kehonkuvaan ja yksinäisyyteen liittyvät kysymykset, Saari sanoo.

Nämä liittyvät koulunkäynnin vaikeuteen siten, että kun koulu ei kiinnosta, vuorokaudesta katoaa säännöllinen rytmi. Silloin syödään mitä ja milloin sattuu. Vaikutukset näkyvät kehossa. Myös suun hygienian kanssa on ongelmia. Jo ala-asteikäisillä hampaat ovat huonossa kunnossa.

Tässä kohtaa kuva muuttuu ylisukupolviseksi. Nuorten ja vanhempien sukupolvien ongelmat kietoutuvat yhteen.

– Esimerkiksi päihderiippuvuudesta kärsivät vanhemmat hoitavat lapsisuhdettaan karamelleilla, Saari sanoo.

Nämä vanhemmat eivät myöskään varmistele, onko lapsi käynyt säännöllisissä hammastarkastuksissa.

Seuraukset ulottuvat pitkälle. Teini-iässä on vaikeaa ryhtyä pussailemaan, kun suu näyttää tai tuoksuu kuolleelta eläimeltä.

 

Suomalaisten nuorten tärkein syrjäytymistekijä on se, että nämä eivät pysy peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa.

 

Projektitutkija Niko Eskelinen tutkii parhaillaan ylisukupolvista huono-osaisuutta. Tutkimusta varten on haastateltu 36 henkilöä, jotka ovat olleet joko aikuissosiaalityön tai lastensuojelun piirissä ylisukupolvisesti. Haastateltujen elämänkulkujen kautta on tarkoitus päästä kiinni niihin elämäntapahtumiin ja -polkuihin, jotka valaisevat huono-osaisuuden kasautumista ja selittävät huono-osaisuuden siirtymistä sukupolvelta toiselle.

Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota erityisesti siihen, millaisia asioita on tapahtunut haastateltavien varhaislapsuudessa, kouluiässä ja varhaisaikuisuudessa. Myös tulevaisuuden odotuksia käydään läpi – jos niitä on. Perimmäisenä tarkoituksena on selvittää, miten ylisukupolviseen huono-osaisuuteen voitaisiin tarttua nykyistä tehokkaammin.

Keskeisin tekijä huono-osaisuuden siirtymisessä sukupolvelta toiselle ovat Eskelisen mukaan kasvuolosuhteet.

– Jos ne ovat kylmät ja kovat, rikkinäiset ja repaleiset, vanhempien huono-osaisuus helposti kertautuu lasten ja nuorten kohdalla. Riskitekijöitä ovat lapsuuden perhettä kuormittavat taloudelliset ongelmat, toimeentulotuen asiakkuus, vanhempien työttömyys ja alhainen koulutustaso, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä yleisesti elämänhallintaan liittyvät tekijät, Eskelinen listaa.

Näiden tekijöiden vaikutus kumuloituu nuoren elämässä, kun tämä siirtyy elämänvaiheesta toiseen. Jos taustalla on rankat kasvuolosuhteet, koulumenestys voi jäädä heikoksi. Kun nuori sitten siirtyy koulusta työelämään, hänen koulutuksensa ei ehkä riitä työelämän tarpeisiin. Työttömyys taas aiheuttaa matalan tulotason ja se puolestaan voi johtaa köyhyyteen.

– Myöskään köyhyys ei tule yksin. Se on yhteydessä heikompaan hyvinvointiin ja alhaiseen elämäntyytyväisyyteen, terveyden ongelmiin, nälkään ja yksinäisyyteen, Eskelinen muistuttaa.

Yksinäisyys on myös erityisen statusherkkä ilmiö. Mitä korkeampi yksilön asema on yhteiskunnassa, sitä vähemmän tämä kokee yksinäisyyttä. Hyvin pärjäävät vetävät muita ihmisiä puoleensa, kun taas syrjäytymisvaarassa olevat jäävät syrjään myös sosiaalisista suhteista.

– Yliopiston rehtorin on aika vaikeaa olla yksinäinen. Sen sijaan nuoret ovat haavoittuvassa asemassa. Tuoreen raportin mukaan NEET-nuorista yli puolet on yksinäisiä, kun väestötasolla yksinäisiä on 15–20 prosenttia, Juho Saari sanoo.

 

Suomalaisen yhteiskunnan eriytyminen ei johdu huono-osaisuuden lisääntymisestä, vaan hyväosaisuuden yleistymisestä, johon kaikki eivät pääse mukaan.

 

Saaren mukaan suomalaisten nuorten eriarvoistuminen ei johdu yhden ryhmän köyhtymisestä tai siitä, että joidenkin kyky huolehtia sosiaalisista suhteista olisi heikentynyt. Sen sijaan kyse on siitä, että osa ihmisistä vaurastuu kovaa vauhtia. Heidän elintasonsa ja elämänlaatunsa paranevat, kun taas muilla kehitys on hitaampaa. Se kasvattaa kuilua parhaiten ja heikoiten menestyvien välillä.

– Parhaat ovat kolmekymppisinä todella menestyviä, kun taas joku toinen on siinä vaiheessa päässyt vain hiukan eteenpäin. Suomalaisen yhteiskunnan eriytyminen ei siis johdu huono-osaisuuden lisääntymisestä, vaan hyväosaisuuden yleistymisestä, johon kaikki eivät pääse mukaan. Siksi meillä on ryhmiä, joilla on selvästi takamatkaa muihin verrattuna, Saari huomauttaa.

Viime vuosina tästä takamatkasta on alettu puhua syrjäytymisenä. Tutkijoiden mukaan puhetavassa on riskinsä. Se saattaa leimata ja lannistaa.

– Ylipäätään puhe nuorista on polarisoitunutta. Yhtäällä ovat tulevaisuuden toivot ja toisaalla syrjäytyneet ja syrjäytymisvaarassa olevat. Valtaosa nuorista kuitenkin elää ihan tavallista arkea. Ja niidenkin nuorten, jotka eivät ole koulussa tai töissä, elämäntilanteet ovat hyvin moninaisia, muistuttaa nuorisotutkimuksen professori Päivi Honkatukia.

Julkinen puhe ei oikein tätä moninaisuutta huomioi. Se pikemminkin sanoo, että jos olet NEET-nuori, olet ongelma.

– Se vaikuttaa nuoren itsetuntoon.

Nuorisobarometrin mukaan nuoret itse kantavat huolta lähinnä muista ja tulevaisuudesta yleensä, mutta omassa elämässään useimmat näkevät paljon toivoa.

– Tätä toivoa tulisi vaalia. Pitäisi myös kuulla, mitä nuoret itse ajattelevat maailmasta ja elämästään. Nyt huoli nuorten työssäkäynnistä ja opiskelusta on aikuislähtöistä huolta. Se perustuu ajatukseen työmarkkinakansalaisesta hyvän elämän mittarina. Toki työ on tärkeää, mutta keskustelussa ei ole nyt herkkyyttä nuorten erilaisille elämäntilanteille ja taustoille, Honkatukia sanoo.

Yhtäällä ovat tulevaisuuden toivot ja toisaalla syrjäytyneet ja syrjäytymisvaarassa olevat. Valtaosa nuorista kuitenkin elää ihan tavallista arkea.

 

Syrjäytymisestä ja syrjäytyneistä puhutaan, koska Euroopan Unioni vaihtoi köyhyys-käsitteen syrjäytymiseen vuonna 1997. Suomeen käsite tuli Paavo Lipposen hallituksen aikana.

– Se olisi pitänyt listiä silloin, mutta EU myönsi rahaa syrjäytymisen vastaiseen tutkimukseen ja syrjäytymisen vastaisiin hankkeisiin. Niinpä syrjäytymistä oli yhtäkkiä vähän joka paikassa, Juho Saari sanoo.

Saaren mukaan termin vakiintumisen taustalla on hallinnollinen mylly, jolla on tapana luokitella erilaiset ilmiöt, jotta niihin voidaan kohdistaa toimia. Kun kyseessä ovat ihmiset, jotka eivät solahda siististi esimerkiksi työttömien kategoriaan, mylly pyörii, kunnes näiden ihmisten tilanne on ”juridisoitu, sosiologisoitu, ekonomisoitu, psykologisoitu ja medikalisoitu”. Tästä seuraa toimenpiteiden kohdentamista, ja samalla erojen tekemistä.

– Näistä ihmisistä tulee tavallaan muukalaisia, ”niitä”, sen sijaan, että he olisivat ”meitä”. Saksalainen sosiologi Georg Simmel on sanonut, että köyhästä tulee köyhä vasta, kun hallinto on hänet köyhäksi määritellyt. Niinpä myös NEET-nuoresta tulee NEET-nuori, kun riittävän moni taho on sanonut, että näiden ja noiden kriteerien valossa nuori on NEET, Saari sanoo.

Samoin syrjäytyneestä tulee syrjäytynyt, kun tietyt hallinnon määrittelemät kriteerit täyttyvät.

– Todellisuudessa syrjäytyneitä ei ole. Syrjäytyminen on prosessi, ja sen vastakohta on osallisuuden lisääntyminen. Syrjäytyminen ei siis ole tila, eivätkä syrjäytyneet ole ryhmä, vaan kyse on tapahtumaketjusta, Saari korostaa.

Syrjäytymisen käsitettä kuitenkin käytetään, ja sen avulla kohdennetaan erilaisia palveluja. Kohdentamisen ajatellaan tuovan palveluihin tehokkuutta, mutta samalla se on omiaan lyömään leimoja.

– Nuoria identifioidaan syrjäytyneiksi, jotta heille voidaan kohdentaa palveluja, Päivi Honkatukia sanoo.

Honkatukian mukaan moinen kohdentaminen ei ole palvellut niin hyvin, että sitä kannattaisi leimaamisen uhalla jatkaa.

– Syrjäytyneiden määrä on vain lisääntynyt ja polarisaatio on syventynyt.

Honkatukia kaipaa universaaleja palveluja, jotka olisivat avoinna kaikille eivätkä leimaisi käyttäjäänsä. Juho Saaren mukaan kohdennettujen palvelujen valuvika on siinä, että ne on ensin luotu ajatuksella, että tietyt ammattiryhmät palvelevat tiettyjä ihmisiä. Sittemmin palveluita on ryhdytty moniammatillistamaan.

– Se tarkoittaa, että lapsiparka on puolentusinan kuraattorin, sosiaalityöntekijän, psykologin ja nuorisotyöntekijän toimenpiteiden kohteena sen sijaan, että olisi joku yksi taho, joka kulkisi hänen kanssaan, Saari havainnollistaa.

Lisäksi palvelut on järjestetty hierarkkisesti. Kun nuorella on vaikeaa, ensin häntä vastassa on nuorisotyöntekijä, sitten sosiaalityöntekijä, sitten psykologi ja lopulta lääkäri. Välissä soppaa saattaa hämmentää kuraattori.

– Logiikka on siis se, että kun nuorella todetaan tarve, tähän tarpeeseen tuotetaan hierarkia. Taustalla on ajatus, että mitä enemmän ammattilaisella on koulutusta, sitä vaikuttavampaa on palvelu. Todellisuudessa tämä ei ole paras mahdollinen ratkaisu, Saari sanoo.

 

Lapsiparka on puolentusinan kuraattorin, sosiaalityöntekijän, psykologin ja nuorisotyöntekijän toimenpiteiden kohteena sen sijaan, että olisi joku yksi taho, joka kulkisi hänen kanssaan.

 

Millaisilla toimintamalleilla sitten olisi paras vaikuttavuus? Tätä tietoa kerää vuonna 2015 perustettu Me-säätiö, joka on ilmoittanut tavoitteekseen poistaa nuorten syrjäytyneisyyden Suomesta vuoteen 2050 mennessä. Säätiö tukee uudenlaisten syrjäytymistä ehkäisevien toimintamallien rakentamista ja mittaa niiden vaikuttavuutta data-analyysin keinoin.

– Tuemme ennen muuta korkean riskin ja ison kunnianhimon hankkeita, jotka tuottavat mahdollisimman hyvin toimivia malleja, kertoo säätiön analyytikko Jussi Pyykkönen.

Pyykkösen mukaan palveluiden kehittämistä Suomessa vaivaa se, että täällä ollaan hyviä suunnittelemaan erilaisia toimia ja ehkä toteuttamaankin niitä, mutta vaikuttavuutta ei seurata tarpeeksi tarkasti. Niinpä säätiön tavoitteena on tuottaa vaikuttavuustietoa ja toimintamalleja, joita voidaan sitten hyödyntää esimerkiksi kunnissa. Kerätty data avataan myös tutkijoiden käyttöön.

– Ajatuksena on, että kerättävän tiedon avulla opimme tuntemaan nuoret ja sen, mikä on heille itselleen relevanttia. Tätä varten tarvitsemme dataa muun muassa nuorten erilaisista elämäntilanteista, Pyykkönen sanoo.

Hänen mukaansa uusia toimintamalleja pystytään kehittelyn jälkeen toteuttamaan olemassa olevilla resursseilla, kunhan se tehdään fiksusti.

– Tällä hetkellähän nuorille on tarjolla lukematon määrä palveluja. Kyse on lähinnä siitä, miten nämä onnistutaan kokoamaan ja tarjoamaan nuorille matalalla kynnyksellä ja yhdellä luukulla.

Säätiön työ on vielä alussa, mutta joitain uusia konsepteja on jo onnistuttu kehittämään. Yksi niistä on Sekasin-chat, jonka avulla nuori voi jutella ammattilaisen kanssa missä ja milloin haluaa.

– Chat on osoittanut toimivuutensa. Se on ollut ällistyttävän kysytty palvelu, Pyykkönen sanoo.

 

Myös Juho Saari kaipaa nuorille uudenlaisia palvelumalleja.

– Tutkimus osoittaa selkeästi, että vastaanottoaikoihin perustuva palvelujärjestelmä ei nuoria auta. Nuoria kantaa eteenpäin kanssakulkemiseen perustuva malli, jossa työntekijä sitoutuu nuoreen ja rakentaa tämän kanssa luottamusta, Saari sanoo.

Hyvä esimerkki ovat Saaren mukaan Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-palvelut, joiden keskeinen idea on kulkea nuorten rinnalla. Nuorille rakennetaan muun muassa vuorokausirytmi ja sen jälkeen opetellaan muita arjen taitoja, kuten syömistä, liikkumista ja raha-asioiden hoitamista.

Saaren mukaan samaa mallia voitaisiin hyödyntää laajemminkin.

– Pitäisi miettiä, mikä on esimerkiksi peruskoulun rooli. Onko peruskoulun tehtävänä tarjota koulutusta ja kasvatusta vai onko koulu myös yhteiskuntaan integroiva rakenne? Pitäisi miettiä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu.

Jos koulu jää kesken, tarvitaan työkaluja uuden polun avaamiseen. Saaren mukaan tässä ei riitä, että nuori kutsutaan kerran haastateltavaksi jonkun ammattilaisen luo.

– Sen sijaan ammattilaisen pitäisi raahata takapuolensa nuoren luo ja kulkea viikkoja tai kuukausia yhdessä nuoren kanssa ja perehtyä tilanteeseen kunnolla.

Myös ennaltaehkäisyä tarvitaan, niin kulunut fraasi kuin se onkin. Sen avulla voitaisiin ehkä katkoa etenkin ylisukupolvisen syrjäytymisen kierteitä.

– Ongelmana on vain se, että jo syntyneitä ongelmiakaan ei voida lakata hoitamasta. Korjaavaakin palvelua on oltava, ja resursseja on rajallisesti, huomauttaa Niko Eskelinen.

Silti painopistettä pitäisi jossain vaiheessa siirtää. Eikä se välttämättä edellytä huimia määriä lisärahaa.

– Meillä on jo rakenteita, kuten varhaiskasvatus, neuvolat, peruskoulu ja kouluterveydenhuolto. Näiden valjastaminen ennaltaehkäisevään työhön olisi viisasta sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

Teksti Hanna Hyvärinen
Kuvitus Jonne Renvall

 

Syrjäytyä voi kuka vain

Toisin kuin julkisen puheen perusteella voisi kuvitella, syrjäytyminen ei uhkaa vain tiettyjä ihmisryhmiä, vaan se voi uhata lähes ketä tahansa. Ylisukupolvista huono-osaisuutta tutkivan Niko Eskelisen aineiston perusteella haavoittuvassa asemassa olevien perheiden elämänolosuhteet ovat usein järkkyneet alun perin jonkin sattumanvaraisen, yllättävän ja toisinaan ulkoa tulleen tapahtuman johdosta.

– Esimerkiksi 1990-luvun lama käänsi monen perheen elämänolosuhteet ja mahdollisuudet päälaelleen. Työllisyyteen ja talouteen liittyvien tekijöiden ohella taustalla on yllättäviä terveydellisiä ongelmia tai vaikkapa ero ja sen seurauksena yksinhuoltajuus tai uusi epävakaa parisuhde, Eskelinen sanoo.

Julkisessa diskurssissa huono-osaisuus esitetään kuitenkin usein yksilön vikana. Joko on itse hoitanut asiansa huonosti tai vanhemmat ovat hoitaneet asiansa huonosti.

– Näyttää siltä, että huono-osaisia syyllistävä puhe on vallannut tilaa. Se on äärimmäisen ongelmallista, sillä se, miten huono-osaisuudesta puhutaan, vaikuttaa koko yhteiskunnan yleiseen asenneilmapiiriin. Se kuvaa yhteiskunnan moraalista ilmastoa ja saattaa vaikuttaa lopulta jopa poliittiseen päätöksentekoon, Eskelinen sanoo.

Samaan aikaan huono-osaisten oma ääni kuuluu yhteiskunnassa heikosti. Huono-osaisimmat, varsinkaan nuoret, eivät äänestä. Lisäksi sosiaalinen etäisyys paremmassa asemassa oleviin ryhmiin on iso. Niinpä hyväosaisilla ei oikein ole käsitystä siitä, millaista huono-osaisen arki on.

– Siksi esitetään raflaavia näkemyksiä esimerkiksi köyhyydestä ja sen syistä. Ja syyt paikannetaan helposti yksilöön. Tämä vie huomion pois siitä, että ilmiön taustalla on rakenteellisia ongelmia, joiden maailmaan yksilö on heitetty, Eskelinen muistuttaa.

 

Ja kun ongelmana ovat yksilön sijaan rakenteet, ongelmien ratkaisemiseksi eivät välttämättä riitä sellaiset toimet kuin työttömien patistelu säännöllisiin haastatteluihin työvoimatoimistoon tai muut vastaavat aktivointimallit.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren mukaan työmarkkinoiden lisäksi pitäisi kiinnittää huomiota koko yhteiskunnan organisoitumiseen, kuten asumisen hinnoitteluun ja siihen, miten vaikkapa luotonantoa säädellään.

– Ainoa luotto, jota nuoret saavat, ovat opintolaina ja pikavipit. Ja opintolainaa ei saa, ellei ole opintoja. Elämän rakentaminen pikavippien varaan ei ole kestävää. Nuorille myös kertyy usein pieniä sakkoja esimerkiksi pummilla ajamisesta julkisessa liikenteessä. Kun nämä menevät perintään, kulut kasvavat hallitsemattomiksi. Ja kun luottotiedot menevät, vaikeutuu asunnon ja pankkitunnusten saanti. Kysymys kuuluu, onko oikein, että tällaisten, alun perin mitättömien summien, takia nuorten elämästä leikkautuu useita vuosia.

 

Mitä syrjäytymisvaarassa oleville nuorille sitten pitää ja voidaan tarjota tilanteessa, jossa perinteiset työmarkkinat ovat koko lailla kadonneet ja työhön kuin työhön vaaditaan koulutusta ja tutkintoa?

– Tämä vaatii systemaattista pohdintaa, Juho Saari painottaa.

– Nuorten lisäksi meillä on käsissämme 1990-luvun ikäluokka, joka ei ole enää NEET-nuori vaan noin nelikymppinen. He elävät toimeentulotuella, lähiöissä, vailla vahvaa suhdetta perheeseensä, joskin heillä on hämmästyttävän paljon lapsia. Heillä ei ole koulutusta eivätkä he ole työmarkkinoilla ja he ovat usein ylivelkaantuneet. Nämä ihmiset ovat meidän kanssamme vielä 50 vuotta ja he ovat työikäisiä vielä 30 vuotta. Mikä on se tapa, jolla heidän tilanteeseensa puututaan, Saari kysyy.

Vastaus ei ole, että lisätään palveluita.

– Kysymys on enemmän siitä, miten jo olemassa oleva palvelukenttä voidaan rakentaa uudestaan niin, että järjestelmä voi tarjota mielekkään elämän sekä näille keski-ikäisille että nuorille. Refleksinomainen vastaus yleensä on, että työ on parasta sosiaaliturvaa. Mutta entä jos näin ei olekaan? Kyseessä kun on tavattoman suuri kouluttamattomien ihmisten ryhmä. Tämä on iso kysymys, johon ei tällä hetkellä ole selkeää vastausta. Tarvittaisiin syvällisiä ajatuksia.

 

Asiantuntijat

  • Juttuun on haastateltu Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saarta, nuorisotutkimuksen professori Päivi Honkatukiaa, tutkija Niko Eskelistä sekä Me-säätiön analyytikkoa Jussi Pyykköstä.
  • Juho Saari vetää professuurin ohella valtioneuvoston asettamaa eriarvoisuutta torjuvaa työryhmää. Työryhmän tehtävänä on pysäyttää eriarvoistuminen Suomessa. Ryhmä tekee muun muassa rakenteellisia uudistusehdotuksia olemassa olevien varojen kohdentamisesta ja käytöstä. Ryhmän työ sisältää laajoja sosiaaliturvaan, koulutukseen, tutkimukseen, asumiseen, maahanmuuttoon, velkaantumiseen, työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan yhteensovittamiseen sekä yhteiskunnan ohjaukseen liittyviä ehdotuksia. Työryhmän raportti julkaistaan maaliskuussa 2018. Osa uudistuksista on tarkoitus panna toimeen jo kuluvalla hallituskaudella.
  • Saaren jutussa esittämät mielipiteet ovat vastauksia haastattelukysymyksiin eivätkä välttämättä vastaa valtioneuvoston näkemyksiä eivätkä ennakoi hallituksen kantaa.
  • Ylisukupolvinen huono-osaisuus -tutkimushankkeen tuloksista kuullaan tarkemmin syksyllä 2018.