Valheita, sopimuksia ja sisältösekaannusta

    Katja Valaskivi

    Kuopukseni on saman ikäinen kuin väitöskirjani: molemmat tulevat täysi-ikäisiksi nyt loppusyksystä, väitös joitakin viikkoja ennen poikaani.

    Jo parikymmentä vuotta sitten olin kiinnostunut siitä, miten ihmiset yhdessä muodostavat käsityksen maailmasta ja yleisestä asiaintilasta. Miksi jokin on itsestään selvää ja joku toinen asiaintila mahdoton? Väitöskirjassani lähestyin asiaa niinkin oudosta asetelmasta kuin japanilaisen televisiosarjan tuotantoa ja vastaanottoa tarkastelemalla. Tarkastelin sitä, miten käsitys perhesarjagenren luonteesta ohjaa sekä tekijöiden työtä että vastaanottajien tulkintaa.

    Havaitsin, että genrestä muodostuu eräänlainen sopimus, siitä miltä maailma sarjassa näyttää. Jos tekijät irrottelevat liikaa, palaute on välitön, mutta suuretkin poikkeamat suhteessa ruudun ulkopuoliseen todellisuuteen ovat sallittuja genresopimuksen puitteissa. Tähän diiliin luottaen katsojat palaavat sarjan pariin viikoittain, vuodesta toiseen.

    Genrenäkökulma jäi tutkimuksessani taka-alalle jo kauan sitten. Viime aikoina olen kuitenkin aprikoinut, josko siitä voisi olla iloa yrityksissä ymmärtää nykyistä valeuutis- ja valemediakeskustelua. Aika monet kun alkavat olla yksimielisiä siitä, että valeuutisen käsite ei pitkälle vie.

    Ystäväni, tutkija Mara Einstein kirjoittaa kirjassaan Black Ops Advertising valeuutisten sijaan sisältösekaannuksesta (content confusion). Sisältösekaannus on sitä, että netin maailmassa on vaikeaa, usein mahdotonta tietää ja nähdä, missä tarkoituksessa mikäkin sisältö on tuotettu, ja kuinka sitä tulisi lukea. Mikä näyttää journalismilta, voikin olla mainos, muu tarkoituksellinen vaikuttamisyritys tai perätön huhu. Sisältösekaannuksessa on siis itse asiassa kyse siitä, että tuottajan ja vastaanottajan välinen sopimus puuttuu. Usein tuottaja ei ole edes tiedossa, ja vastaanottaja voi olla samalla jakelija. Perättömän huhun totena eteenpäin klikkaava on luullut diiliä toiseksi kuin se, joka huhun liikkeelle laski.

    Meemit, videoblogit, giffit ja mitä näitä onkaan. Sosiaalisen median ihmeellinen maailma on tuottanut meille jo runsaasti uusia genresopimuksia. Ongelma ei ole uusissa muodoissa vaan kontekstin puutteessa. Kun tieto genresopimuksen ehdoista puuttuu ja sisältö voi olla tarkoituksellisesti laadittu harhauttavaan muotoon, muuttuu epäilys keskeiseksi kansalaistaidoksi. Näin sisältösekaannus tuottaa luottamuspulaa.

    Sisältösekaannus kertoo, että mediaympäristömme muutos on ollut nopeampi kuin kykymme sopia tarvittavista säännöistä. Tampereella hiljakkoin luennoinut professori Victor Pickard antoi kuitenkin toivoa: Yhdysvalloissa vaaditaan jo sääntelyä ja vastuullisen median sääntöihin sitoutumista myös suurten teknologiamonopolien kuten Googlen ja Facebookin toiminnalle. Sääntelyn kanssa on aina syytä olla varovainen, mutta luottamus rakentuu sopimuksille, joista pidetään kiinni.

     

    Kirjoittaja on Viestintätieteiden tiedekunnan varadekaani ja Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETin tutkimusjohtaja.