Tiede ei saa olla ideologian palveluksessa

    Suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Kopula perustettiin nuoreen Tampereen yliopistoon 1960-luvulla. Kopula ry olisi osuva nimi mille tahansa yhdistykselle, mutta aivan erityisesti suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestölle, tuleehan suomen kirjakielen sana kopula latinan sanasta cōpula ʼ(yhdys)sideʼ ja merkitseehän termi kopula kielitieteessä subjektin ja nominaalisen predikaatin yhdistävää sanaa. Olen tutkinut ja opettanut useita eri tieteenaloja. Suomen kielen oppiaine Kopuloineen on tähänastisella urallani tuntunut eniten akateemiselta kodiltani, mistä iso kiitos kuuluu teille arvoisat kopulalaiset. Niin pienellä kuin isollakin alkukirjaimella kirjoitettava kopula siis todella yhdistää ja pitää yhdessä.

    Tämä tällä erää historiasta ja etymologiasta. Seuraavaksi tarkastelen nykyhetkeä ja tähyilen tulevaa; ehkäpä tarjoilen myös itsetunnon kohotusta, jos kohta myös yhteiskuntakritiikkiä. En olisi oma itseni, jos en puhuisi myös syvällisiä, ja yliopistossa kai saa vielä nykyäänkin puhua syvällisiä, vaikka vuosisatainen, humanistisia tieteitä arvostanut sivistysyliopiston ihanne onkin jo taakse jäänyttä aikaa ja nykyään puhaltavat toisenlaiset, voimakkaat tuulet. Niin, millaisessa maailmassa me elämme, mikä on humanististen tieteiden asema 2020-luvun Suomessa ja millainen on 2020-luvun Suomi oleva?

    Kokonaisuutena tarkasteltuna satavuotias itsenäinen Suomi on varsin hyvä ja vakaa maa. Humanististen tieteiden asema nyky-Suomessa ei ole aivan yhtä hyvä eikä vakaa. Ei ole tavatonta kuulla väitettävän, että humanistinen tutkimus eli kieli- ja historiatieteet sekä muut kulttuuri- ja perinnetieteet ovat hyödytöntä ajan ja rahan tuhlausta. Talous ja tekniikka hallitsevat ja ihmisen psyykelle niin tärkeä toivo laitetaan (tulevaisuuden) tekniikan kaikkivoipaisuuteen. Esimerkiksi ihmisten keskimääräinen elinikä on Suomen itsenäisyyden aikana kyllä pidentynyt paljonkin mm. lääketieteen ansiosta, mutta maksimielinikä ei yhtään. Jo Raamatun Vanhassa testamentissa mainittu ihmisen enimmäiselinikä 120 vuotta pätee edelleen.

    Tarvitaanko humanistisia tieteitä vielä johonkin, esimerkiksi kieliaineita kuten yleistä kielitiedettä uudessa Tampereen yliopistossa? Kyllä tarvitaan, sillä läheskään kaikki inhimillinen ei ole selitettävissä luonnonlaeiksi kutsutuilla luonnonvakioilla eikä siten pelkillä luonnontieteillä. Ottakaamme esimerkiksi sanat menestyä ja menehtyä. Yksikään luonnonlaki ei selitä, että tuon minimiparin muodostavat sanat merkitsevät miltei toistensa vastakohtia ja että ne ylipäätään merkitsevät jotakin.

    Kopula ry:n julkaiseman Suomi-ilmiön uusimmassa numerossa lukee, että insinööri elämänkumppanina ”pitää haaveilevan humanistin jalat maassa”. En kiistä lauseen perusväitettä, että humanisti on haaveilija, mutta sanoisin, että myös koko lailla päinvastaista voi hyvin perustellusti väittää erityisesti nykypäivänä, eli että humanisti on se jalat maassa oleva realisti, joka ymmärtää muun muassa sen, että ihminen muuttuu paljon hitaammin kuin ihmisen maailma ja ettei mikään inhimillinen ole ihmiselle vierasta. Pyhäinpäivän ilta on mitä sopivin hetki puhua ihmisen eli homo sapiensin, humanistin ja Suomen maanläheisyydestä; ne kun lienevät kaikki johdoksia ʼmaataʼ merkitsevästä indoeurooppalaisesta kantasanasta, joka latinaksi on humus. Nykypäivän kupliintuneessa maailmassa katson ja koenkin humanistina olevani ”vouhotuksen vaimentaja”. Aivan samat perustarpeet ja -vietit nimittäin ohjaavat ihmistä 2000-luvulla jKr. kuin vaikkapa antiikin aikana; nuo perustarpeet vain saavat aikakaudesta riippuen erilaisia ilmenemismuotoja. Sen ymmärtäminen on syvällistä ihmisen tuntemusta.

    Se, miten ihminen kokee asiat ‒ olivatpa ne empiirisesti todistettavissa tai eivät ‒, vaikuttaa suurestikin siihen, miten hän toimii, eli siihen, mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Muistoiksi tallentuneet tekemiset ja tekemättä jättämiset muovaavat puolestaan ihmisestä pitkälti sen, mitä ja millainen hän on. Uudet keksinnöt eivät yksin luo maanpäällistä paratiisia, sillä ihmiskunnan historia osoittaa, että useimpia uusia keksintöjä tullaan käyttämään myös pahaan. Internet on tästä erinomainen esimerkki. Internet on tuonut mukanaan paljon hyvää, ja ennen kaikkea uutta, mutta myös esimerkiksi rikollisuus ja kiusaaminen ovat merkittävässä määrin siirtyneet nettiin, jopa sodankäynti.

    Toiselle vuosisadalleen lähtevän itsenäisen Suomen suurin epätasa-arvokohta on jatkuvasti nopeutuvan muutoksen myötä kehkeytyvä, yhteiskunnan kaikkia ihmisryhmiä läpäisevä eriarvoistuminen. Mitä nopeammin mitä nopeammaksi maailman muutos tulee, sitä suurempi osa väestöstä ei pysy alati vauhtiaan kiihdyttävän pikajunan kyydissä. Hyvin nopean ja voimakkaan muutoksen maailmassa parhaiten menestyvät he, jotka ovat geneettisesti eli synnynnäisesti muutosketterimpiä. Häviäjiä ovat he, jotka ovat evolutiivisesti sopeutuneet joko vallitseviin oloihin tai ainakin hitaampaan muutokseen.

    Kilpailuun perustuva evoluutio taas on pikemminkin tasa-arvon vastakohta kuin synonyymi. Syntyperän ei kuitenkaan soisi määräävän ihmisen menestymismahdollisuuksia, sillä yksikään ihminen ei ole valinnut isäänsä eikä äitiänsä. Ilmastonmuutosta pyritään hillitsemään, jotta elollinen luonto kuten vaikkapa jääkarhut ehtisivät sopeutua. Entä ihminen? Tässä maailmassa heikoimmassa asemassa eivät ole he, joiden puolesta julkisuudessa äänekkäimmin huudetaan, vaan he, joilla ei ole puolustajia.

    Yleisenä uhkana on ihmislajin olemuksen tuntemuksen heikkeneminen; viihteellinen ja kielellisesti poliittisesti korrekti hedonistinen pintaliito. Suomessakin on tullut muodikkaaksi ilmoittaa julkisesti olevansa hyvä ihminen ja hyvän asialla ja sanoa, ettei siksi halua olla missään tekemisissä outoja arvoja omaavien tai muuten vaan pahojen ihmisten kanssa. Kutsun ilmiötä hyvyyshysteriaksi ja varoitan ajattelusta, jossa ei yritetäkään ymmärtää toisin ajattelevia ihmisiä, vaan tuomitaan heidät hätiköiden pahoiksi, sillä sellainen ajattelu on todennäköisin tapa päätyä nykyisestä verrattain hyvästä yhteiskunnastamme tilanteeseen, jossa kaikilla on paha olla. Ihmistä ei saa tuomita hyväksi eikä varsinkaan pahaksi yhden tai kahden luonteenpiirteensä ja/tai mielipiteensä takia, sillä ihmisen miellyttävyys on tuhannen ja yhden tekijän summa eikä yksikään ihminen ole täysin hyvä eikä läpeensä paha.

    Ideologisia kuplia ja niiden välisiä tahallisia väärinymmärryksiä ja mielenpahoituksia esiintyy myös akateemisessa maailmassa. Siinä missä osalla toimittajista faktat ja mielipiteet puuroutuvat, myös tiede ja monenlainen aktivismi sekoittuvat haitallisesti. Tieteentekijän on kyllä hyvinkin suotavaa ottaa kantaa ja hän saa muiden ihmisten lailla olla halutessaan myös aktivisti, mutta itse tieteenteossa ei saa olla minkään ideologian palveluksessa. Jos tiede ja aktivismi menevät naimisiin, tiede on siinä parisuhteessa aina alisteisessa asemassa ja tieteen tärkein arvo eli inhimillisissä rajoissa mahdollisimman lähelle totuutta pääseminen kulloisessakin tutkimuskohteessa nuijan alustana.

    Luennoillani olen varsinaisen substanssisisällön lisäksi eri yhteyksissä tuonut sivulauseissa esiin, että asioilla on tapana olla puolensa eli että ne eivät yleensä ole puhtaasti joko tai vaan useimmiten enemmän tai vähemmän sekä että. En ole sanonut, mitä mieltä kuulijoideni tulisi olla, eli että pitäisikö ihmisen olla vasemmistolainen vai oikeistolainen, globalisti vai nationalisti, liberaali vai konservatiivi, teisti vai ateisti vai agnostikko, enkä sano nytkään, mutta sen sanon, että nähkää myös oman maailmankatsomuksenne muodostaman horisontin taakse, mikä maailmankatsomuksenne sitten onkaan, muistakaa että kolikolla on kaksi puolta ‒ silloinkin kun ei tekisi mieli sitä nähdä ‒ ja muistakaa säilyttää suhteellisuudentajunne, sillä jos jokin nykymaailmaa uhkaa, se on ihmisten suhteellisuudentajun hämärtyminen.

    Ihminen elää armon varassa riippumatta siitä, uskooko hän Jumalaan vai ei, sillä ihminen ei päätä, tuleeko viimeisimmän sydämenlyönnin jälkeen varmasti taas uusi.

    Näiden ajatusten myötä toivotan mitä parhainta jatkoa ja pitkää ikää Kopulalle.

    Mikko Heikkilä

    Teksti on FT Mikko Heikkilän Tampereen yliopiston suomen opiskelijoiden ainejärjestön Kopula ry:n 50-vuotisjuhlassa 4.11.2017 pitämä puhe.