Lokiikan oppitunti

    Naapurini, ATK-tukihenkilö, oli pyytänyt mua oluelle Nekalan Katiskaan. Hänen sydämellään oli asioita.

    ”Naiset valittavat turhasta”, aloitti ATK-tukihenkilö, siamaisi oluestaan ja veti esiin paperin, jolle oli raapustellut asioita ranskalaisin viivoin. ”Ja nyt mää näytän sulle, miten.”

    ”Kohta yksi”, sanoi naapurini. ”Valta. Naisilla ei ole niin paljoa taloudellista valtaa kuin miehillä, mutta heillä on seksuaalista valtaa. Kun minä himoitsen naista, hän antaa minulle pakit. Se tuntuu kurjalta. Pakkinaisella on täydellinen valta minuun.”

    ATK-tukihenkilö näytti tyytymättömältä.

    ”Toinen kohta: ahdistelu. Naiset valittavat seksuaalisesta häirinnästä. Kuulemma siitä jää ahdistunut, kuvottava ja likainen olo. Jos nainen antaa minulle pakit, oloni on juuri tuollainen, jos ei pahempi.

    ”Ja viimeinen”, ATK-tukihenkilö kiukustui. ”Nainen saattaa näyttää kauniilta, muttei silti halua viettää kanssani aikaa! Jos naiset ovat kauniita, heidän pitäisi myös pitää minua ihanana. Kärsimykseni on mittaamaton! Haluan haukkua heitä, nöyryyttää heitä. Viedä heidän ilonsa pois.”

    Ranskalaiset viivat loppuivat. ATK-tukihenkilö näytti alakuloiselta. ”Minä pidän naisista”, hän sanoi. ”Rakastan heitä henkeäni pidättäen, kuin scifi-elokuvien tuntematonta.”

    Mää häkellyin kovin tästä vuadatuksesta. Miäleni kehitti vastineita.

    Kohta yksi: valta. Miäleeni nousi kuva itsestäni naisena, jota ATK-tukihenkilö himoitsee. Oloni ei ollut kovin vallantäyteinen. Sitten ajattelin, että saisin jostain mittavan rahasumman. Olo parani.

    Kohta kaksi: ahdistelu. Miäleni loihti kuvan, jossa joutuisin aseellisen ryästön uhriksi, ja hetken mää kontemploin, millä tavalla se olisi ahdistavaa. Sitten mää miätin itseäni puhelinmyyjänä, joka ei millään saa tuatteitaan kaupan, ja palkka on provisio. Ahdistavaa sekin olisi, mutta jokin ATK-tukihenkilön vertauksessa falskasi.

    Lopuksi mää ajattelin maailman kauneutta, koko sialua ja bioloogista olemustakin sykähdyttävää esteettistä elämystä. Onko maiseman syy, jos mää en pysty muuttamaan siihen? Senkö takia mää heittäisin roskaa, hakkaisin puut ja tahrisin öljyllä lintujen pesimäpaikat?

    Kerroin ajatukseni ATK-tukihenkilölle, jonka katse oli jo samentunut. Hän tuhahti. ”Sää et ole koskaan ymmärtänyt lokiikkaa.”

     

    Teksti ja kuvitus: Anne Mölsä