Kovia kysymyksiä monitieteisyydestä

    Tarkastelemme monitieteisyyden (tieteiden välisyyden) kehittämistä yliopistoissa yleensä ja Tampere3-hankkeen kannalta erityisesti.

     

    Aihe on entistäkin tärkeämpi johtuen juuri yliopistojen yhdistämisistä, joista laajinta harppausta edustanee Tampere3-hanke, koska siinä on mukana paitsi laaja-alainen yliopisto ja teknillinen yliopisto myös suuri ammattikorkeakoulu. Vaikka Tampereen hanketta käytetään artikkelissa esimerkkinä, johtopäätökset yleistyvät kaikkiin yliopistoihin. Myös tästä syystä joudumme kertaamaan eräitä aikaisemmissa artikkeleissamme esitettyjä asioita.

    Monitieteisyys merkitsee, että kahden tai useamman tieteenalan teorioita, malleja, viitekehyksiä ja/tai tietämystä hyödynnetään jossakin tutkimusprojektissa, opetustapahtumassa tai käytännön suunnittelu- ja toteuttamistyössä. Monialaisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että yliopistossa, korkeakoulussa, tiedekunnassa tai sen jossakin yksikössä on useita tieteenaloja. Monialaisuus ja monitieteisyys sekoitetaan usein keskenään. Tärkeää on ymmärtää, että monialaisuus ei takaa monitieteisyyttä, vaikka monialaisuus onkin monitieteisyyden edellytys. Lehtinen on jo vuosia sitten (ks. esim. Lehtinen 2015a ja b) varoittanut, että yliopistoja yhdistettäessä tai kehitettäessäkään ei pitäisi tyytyä vain monialaisuuteen, vaan olisi pyrittävä rakentamaan edellytyksiä myös monitieteisyyden lisääntymiseen, mikä tulisi kokea yliopiston tutkimuksen, opetuksen ja vaikuttavuudenkin kannalta suurena mahdollisuutena.

    Yliopistojen yhdistämisillä lienee tavoiteltu ensisijaisesti huippuluokan tutkimusta ja opetusta sekä myös fokusoitumista ja keskittämistä taloudellisesti turvatussa ja autonomisessa ympäristössä (ks. esim. Shaping 2016-2020). Mutta yhdistämisen taustalla on ollut vahvasti myös pyrkimys monitieteisyyden kehittämiseen, jota yhdistymisen tuottama monialaisuuden lisääntyminen tukee. Monitieteisyys onkin kiistatta yksi tärkeä väylä tutkimuksen ja opetuksen tason nostamisessa henkilökohtaisella ja yliopistokohtaisella kuten myös kansallisella ja kansainväliselläkin tasolla.

    Tampere3 on ilmoittanut tavoittelevansa sitä, että ” Uudessa korkeakouluyhteisössä kohtaavat talouden, tekniikan, terveyden ja yhteiskunnan tutkimus. Tampere3 luo tieteenalojen rajapinnoista ammentavan monialaisen, innostavan ja globaalisti kiinnostavan tutkimus- ja oppimisympäristön.” Esim. yhteiskuntatieteet sekä toisaalta lääketiede ja hoitotiede antavat mahdollisuuksia uudentyyppisiin monitieteisiin tutkimus-, opetus- ja vaikuttamisratkaisuihin ja -projekteihin.

    Mielestämme Tampere3-hankkeen tavoitteet ovat mielekkäät ja riittävän kunnianhimoiset, mikä onkin erittäin tärkeää. Sana ”monialaisen” tuottaa hieman epäselvyyttä. Haluamme tulkita, että siihen on sisällytetty myös monitieteisyys. Tähän viittaa lainatun tekstin ensimmäinen lause ja kohta ”tieteenalojen rajapinnoista ammentavan”. Myös Tampere3:n useiden tutkimusprojektien osalta puhutaan selväsanaisesti monitieteisyydestä.

    Mitä yliopistot mukaan lukien Tampere3-hanke voisivat tehdä monitieteisyytensä kehittämiseksi? Kukin yliopisto joutuu monitieteisyyttään kehittäessään vastaamaan moniin suunnitteluaan ja toimintaansa pohjustaviin kysymyksiin (katso myös Lehtinen 2015 sekä Lehtinen ja Wallenius 2016). Kysymysten pohdiskelu ja siihen perustuvat toimenpiteet ovat sitä tärkeämpiä mitä laaja-alaisempi ja monitasoisempi kokonaisuus on. Näin ollen Tampere3:n kannalta ei seuraavia kysymyksiä liene syytä aliarvioida tai väistää.

    Miten yliopisto voi hyödyntää jo olemassa olevaa omaa ja valtakunnallista monitieteisyysosaamista? Tarvitseeko yliopisto erillisen monitieteisyysstrategian vai monitieteisyysstrategian osana kokonaisstrategiaansa? Pitäisikö yliopiston perustaa monitieteisyyden strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmä? Pitäisikö strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmien perustaminen ulottaa myös alemmille tasoille esimerkiksi korkeakoulu- ja laitostasoille? Miltä osin yliopiston organisatorista rakennetta ja johtamista kannattaisi muuttaa monitieteisyyttä tukevaan suuntaan?

    Missä määrin tieteiden autonomiasta voidaan ja on syytä tinkiä monitieteisiin tarkasteluihin pääsemiseksi tai niiden tason nostamiseksi? Onko monitieteisiä hankkeita hoidettava build up- vai break down –menetelmällä vai näiden yhdistelmällä, jolloin luodaan puitteita ja edellytyksiä hallinnollisin keinoin ylhäältä alaspäin, mutta kannustetaan samalla monitieteisten hankkeiden syntyä tutkijoiden tieteiden rajojen ylittämisinä ja formaalin tai spontaanin yhteistyön tuloksina?

    Missä määrin tarvittaisiin monitieteisyysopetusta koulutuksen eri tasoilla? Miten opetukseen voitaisiin sisällyttää riittävästi monipuolista ja kokonaisvaltaista tutkimusnäkemystä sekä epistemologista ja metodologista joustavuutta, jotka ovat monitieteisten pyrkimysten perustana? Kuinka syvällisiä kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien ja näiden yhdistelmien koulutusta metodologinen monitieteisyys edellyttää? Minkä tasoisiin perusvalmiuksiin omalla tieteenalalla ja monitieteisyysosaamisessa tulisi pyrkiä ennen osallistumista monitieteisiin projekteihin? Onko syytä perustaa lisää monitieteisiä tutkimuskeskuksia ja –instituutteja sekä joustavia tutkijaverkostoja, jotka voivat ylittää esimerkiksi yliopistojen organisatorisia ja tieteiden välisiä rajoja? Millä kriteereillä tulisi johto ja tutkijat näihin organisaatioihin valita? Millä toimintaperiaatteilla tutkijoita ja heidän yhteistyötään tulisi ohjata, kannustaa ja palkita, jotta päästäisiin riittävään monitieteisyyteen? Kuinka tulisi suhtautua siihen, etteivät kaikki akateemisesti parhaat aikakausilehdet ole kiinnostuneita monitieteisistä artikkeleista?

    Vaikka edellinen kysymyslistaus tuskin on täysin kattava, se riittänee vakuuttamaan asiantuntevat lukijamme siitä, että monitieteisyyden kehittämistyö ei ole aivan kevyen luokan kehitystehtävä ainakaan kaikille yliopistoille. Lisäksi kysymyksessä ei ole mikään kertaluonteinen ponnistus vaan monitieteisyyden kehittyminen ja kehittäminen edellyttää myös jatkuvaa seurantaa ja edellisten kaltaisten kysymysten pitämistä pysyvästi kehittämistoimien pohjana. Vastaukset kysymyksiin ja niiden perusteella kehitettävät toimenpiteet riippuvat tietysti yliopiston tai muun yksikön luonteesta ja historiasta kuten sen tieteenalojen luonteesta ja monitieteisyyshistoriasta. Tampere3:n kaltaisen laaja-alaisen ja monitasoisen kokonaisuuden osalta kehittämistyö muodostuu todennäköisesti melkoisen haasteelliseksi mutta samalla varsin hedelmälliseksi työkentäksi.

    Useimmat tutkijat ja opettajat joutuvat etsimään ja pohtimaan monitieteisyyden mahdollisuuksia ja edellytyksiä tieteenalojen ja niiden suhteiden monimutkaisessa verkostossa. Yliopiston on syytä vahvasti kiinnittää huomiota ja panostaa monitieteisen yhteistyön motivoimiseen ja aktiivisesti etsiä toimia yliopiston sekä sen tutkijoiden ja opettajien monitieteisyystietämyksen nostamiseksi.

    Monitieteisyyden kehittämistä yliopistoissa on siis pidettävä varsin haasteellisena kehittämisalueena.  Mutta sen hyödyntäminen tarjoaa myös suuria mahdollisuuksia yliopistoille niin tutkimuksessa, opetuksessa kuin yhteiskunnallisessa vaikuttamisessakin. Jos näitä mahdollisuuksia kyetään laajasti hyödyntämään, se merkitsee paitsi huipputason tutkimuksen, opetuksen ja vaikuttavuuden kasvua myös kansainvälisyyden lisäämistä sekä välillisesti jopa yliopistojen taloudellisen ja toiminnallisen itsenäisyyden vahvistamista.

    Monitieteisyyden edellytys on siis monialaisuus. Yliopistojen kaikille pääaloille tulee luoda aikaisempaa paremmat kehittymisedellytykset ja mahdollisuudet menestyä. Tämän päälle ja sisään on hyvä rakentaa monitieteisyyttä. Mutta se ei saa merkitä yliorganisointia, keskushallinnon paisuttamista eikä rajoittavan yhtenäiskulttuurin luomista.

    Toivotamme onnea Tampere3-hankkeen tärkeälle työlle!

     

    Kirjoittajat:

    Uolevi Lehtinen on markkinoinnin emeritusprofessori Tampereen yliopistosta. Hän perusti 1990-luvulla KATAJA:n, kauppatieteellisen alan jatkokoulutusohjelman, joka oli myös valtakunnallinen huippuyksikkö. Hän on toiminut myös  dekaanina ja rehtorina Tampereen yliopistossa.

    Jyrki Wallenius on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun liikkeenjohdon systeemien professori. Hän on toiminut dekaanina Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa ja Aalto-yliopiston professorineuvoston puheenjohtajana.

     

    Lähteet:

    Lehtinen Uolevi: Miksi ja miten lisätä monitieteisyyttä? Aikalainen. 90-vuotisjuhlanumero 5/2015a.

    Lehtinen Uolevi: Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme. Tieteessä tapahtuu 6/2015 b.

    Lehtinen Uolevi – Wallenius Jyrki: Monitieteisyys yliopistoissa – esimerkkinä Aalto-yliopiston strategia ja toiminta. Tieteessä tapahtuu 6/2016.

    Salo Ahti – Wallenius Jyrki – Ilmola Leena: Monitieteisyyden haasteita. Aalto Inside 2.2. 2016.

    Shaping the Future: Aalto University Vision, Mission and Strategies 2016-2020.