Miltä vanhuus näyttää?

    Tämän hetken vanhuskuvasto peräänkuuluttaa aktiivisuutta. Saunan lämmittelyä suotavampaa on matkata vaikka maalauskurssille Italiaan.

    Median välittämä vanhuskuvasto muokkaa yhteiskuntaa ja vaikuttaa jopa yksilöiden terveyteen.

     

    Median tapa käsitellä vanhoja ihmisiä vaikuttaa vanhoihin ihmisiin itseensä. Tutkimuksissa on huomattu, että negatiivisilla ikästereotypioilla on jopa fyysisiä vaikutuksia ikääntyviin ihmisiin.

    – Ihmisillä, jotka kokevat olevansa negatiivisten ikäkäsitysten kohteena, on muun muassa muita ikäisiään huonompi terveys ja korkeampi verenpaine ja he myös kuolevat aiemmin, sanoo tutkimuskoordinaattori Kirsi Lumme-Sandt Tampereen yliopiston Gerontologian tutkimuskeskuksesta.

    Lumme-Sandt on tutkinut vanhuskuvien muutosta mediassa aina 1990-luvun puolivälistä viime vuoteen 2016. Tarkastelussa ovat olleet ET-lehti, Helsingin Sanomat ja Aamulehti.

     

    Ikääntyville suunnatusta ET-lehdestä Lumme-Sandt on seurannut sitä, millaista vanhuuden identiteettiä lehti jutuillaan tuottaa.

    – Mikä on mahdollista ja millainen vanhan ihmisen kuuluisi olla.

    20 vuodessa on tapahtunut selvä muutos. Vielä vuonna 1996 lehti kirjoitti runsaasti esimerkiksi eläkkeelle jäämisestä ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että eläke tuo mukanaan seesteisen vapauden.

    – Saunan lämmittämisen, halkojen hakkaamisen ja onkimisen katsottiin riittävän eläkeläisen aktiviteeteiksi. Näkökulma oli, että joutenolo oli ansaittua.

    Sittemmin koko eläkkeelle jääminen on jäänyt juttujen teemoista lähes kokonaan pois. Kuvaan on astunut uudenlainen aktiivisuuden oletus – tai vaatimus.

    – Vuonna 2016 lehdessä oli parikin juttusarjaa, joissa kerrottiin, miten on aloitettu uusia harrastuksia ja löydetty uusia alkuja. Joku oli esimerkiksi aloittanut mäkihyppäämisen 69-vuotiaana.

    Onkimisesta on siis siirrytty extreme-harrastuksiin. Viesti on, että minkä ikäisenä tahansa voi tehdä sitä, mitä haluaa. Ikä ei rajoita.

    – Tässä on paljon positiivista. Vanhuus on vapautunut niistä rajatuista odotuksista, joita siihen aiemmin liitettiin. Vanha ihminen voi nyt olla mitä vain. Mutta asiassa on myös toinen puoli. Entä jos tykkäisikin vain onkia ja lämmitellä saunaa? Se ei enää ole riittävän vauhdikasta. Mieluummin pitäisi vaikka lähteä Italiaan öljyvärimaalauskurssille. Myös tällainen jatkuva aktiivisuuden vaatimus voi olla rasittavaa.

     

    Kaikki vanhat naiset eivät löydä parisuhdetta, vaikka haluaisivat.

     

    Toinen iso muutos on parisuhdejuttujen määrän kasvu. Kun vielä 1990-luvulla aihe kuitattiin parilla jutulla leskeksi jäämisestä, nyt muistutellaan, että uuden onnen voi löytää missä iässä vain.

    – Ylipäätään parisuhdejuttuja on paljon. On kertomuksia pitkistä parisuhteista ja uuden kipinän löytämisestä vanhaan suhteeseen.

    Tässäkin on kaksi puolta. Toisaalta on hienoa, että ihmisillä on lupa rakastua ja rakastaa vielä kypsälläkin iällä.

    – Samalla jutut kuitenkin tuottavat vähän sellaista painetta, että jokaisen pitäisi löytää parisuhde. Faktisesti naisia kuitenkin on ikääntyvissä enemmän kuin miehiä. Kaikki vanhat naiset eivät löydä parisuhdetta, vaikka haluaisivat.

     

    Siinä missä senioreille suunnatussa ET-lehdessä ikääntyville annetaan monenlaisia rooleja, sanomalehdissä vanhukset esiintyvät Lumme-Sandtin mukaan karkeasti ottaen kahdella tavalla. Yhtäältä heistä puhutaan kasvottomana massana, jota hoidetaan huonosti ja joka vinouttaa yhteiskunnan huoltosuhdetta. Uutiset ovat liki poikkeuksetta negatiivisia, ja vanhukset näyttäytyvät yhteiskunnallisena ongelmana. Toinen juttutyyppi on artikkeli enemmän tai vähemmän sankarillisesta yksilöstä, teräsvaarista tai -muorista. Tunnettuja esimerkkejä ovat Aira Samulinin haastattelut ja merkkipäivähaastattelut.

    – Nämä jutut korostavat aktiivisuutta. Sitä, ettei saa jäädä paikalleen.

    Vanhoja naisia on lehtien sivuilla lähinnä kolmenlaisia: On yleisönosastoissa esiintyviä ilkeitä vanhoja naisia, jotka etuilevat marketin jonossa ja ovat muutenkin epämiellyttäviä. Sitten on herttaisia vanhoja naisia, esimerkiksi toimittajien omia mummoja, joista kirjoitetaan lämpimästi. Kolmas joukko ei itse asiassa ole naisia ollenkaan, mutta ryhmään kuuluviin asioihin viittaamisessa käytetään etuliitettä mummo.

    – Esimerkiksi mummonmarkka. Kaiku on hiukan negatiivinen ja jälkeenjäänyt. Vaarinmarkasta ei puhuta.

     

    Ihmisiä ei enää määritellä vanhuksiksi
    vain siksi, että he ovat tietyssä iässä.

     

    Vanhuus ei siis ole täysin odotuksista ja stereotypioista vapaata vieläkään, vaikka kenenkään ei enää tarvitse juuttua kuusikymppisenä keinutuoliin. Tilalle on tullut vaatimus reippaudesta niin harrastuksissa kuin rakkauselämässäkin. Negatiivisista konnotaatioistakaan ei ole täysin päästy.

    Lumme-Sandtin mukaan kaiken kaikkiaan vanhuskuvissa on kuitenkin menty eteenpäin.

    – Ihmisiä ei enää määritellä vanhuksiksi vain siksi, että he ovat tietyssä iässä. Iästä ja ikääntymisestä puhutaan aiempaa neutraalimmin. Mutta paljon on vielä tekemistä.

    Parannettavaa on paitsi siksi, että yksilöt saisivat samaistuttavikseen positiivisia vanhuskuvia, myös siksi, että median puhetapa vaikuttaa siihen, miten koko yhteiskunnassa vanhuksista ja vanhuudesta puhutaan. Ja puhutaanko.

    – 65 vuotta täyttäneitä on suomalaisista jo noin kolmannes. Jos heihin suhtaudutaan negatiivisesti tai heistä ei kirjoiteta, myöskään heidän tarpeitaan ei huomioida, kun yhteiskuntaa suunnitellaan. Vanhukset on helppo sivuuttaa. Ja kolmasosa väestöstä on aika iso joukko sivuutettavaksi.

     

    Teksti Hanna Hyvärinen

    Kuva Jonne Renvall