Miäs pakinoi: Lumottu iltapäivä

    Nekalan Rysä-pubiin saapui viästi. TE-toimisto järjestäisi inffon!

    Ilma sähköistyi. Punertaviin silmiin syttyi palo. Tuapit jäivät pualiväliin matkalla huulille.

    Kysymys tempoili ilmassa kuin korento.

    Joko ny?

    Alkoi kansanvaellus. Repa, Aulikki ja Simo haettiin maakuopasta, Raineri lintutornin alta. Helge, Osmo ja Väiski keskeyttivät pilleridiilin ja liittyivät joukkoon. Katri, Mauri ja Reija karistivat yltään vuosikymmenisen masennuksen tomuisan viitan.

    Sillä: Ny.

    Viinikan liikenneympyrän kohdalla joukkio seisahtui. Katsottiin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Ja yli. Ohi poliisitalon, ryssänkirkon ja löytötavaratoimiston, josta Kale tahtoi käydä kysymässä neljä kuukautta sitten bussiin kadonnutta reppuaan. Mutta ei, Kale, ei ole aikaa! Kirkonkello alkaa lyödä kahtatoista, oi kiiruhda, toivorikas kansa!

    Sisään ovesta ja liukuportaisiin.

    Vahtimestarit raapivat päätään, siivoojat perääntyivät seinustalle. Mutta TE-toimiston virkailijat, infon järjestäjät, he eivät peljänneet. Entisinä rysäläisinä he tiesivät. Kortistosta virkaansa valittuina: he ymmärsivät.

    Ehkä se, joka eniten säikähti, olinkin mää. Tai sitten se viäressäni istunut kuvataiteilijatyttö, joka valmistuttuaan oli antanut taiteelle kaikkensa, muttei siltikään saanut apurahaa videoteokselleen Björn Wahlroosin teot ja luut.

    Piintyneen tupakansavun katku täytti ikkunattoman huaneen. Kuului rapinaa ja kuiskauksia. Piirtoheitin käynnistyi, ja seinälle piirtyi värisevä, suttuinen kalvo.

    ”No niin”, Virkailija aloitti. ”Käsi pystyyn, kuinka moni on jo tehnyt CV-netin?”

    Samaa oli kysytty vuasi aikaisemmin.

    Joitain käsiä nousi.

     

    Miäs pakinoi – Anne Mölsä