Kun pitkä ura katkeaakin työttömyyteen

    Työuran muuttuminen työttömyydeksi pitkän uran loppuvaiheilla voi olla monella tavalla kova paikka.

    Tutkijoiden mukaan ikääntyvät ovat jakautumassa yhä selkeämmin niihin, joilla menee hyvin ja niihin, joilla menee huonosti.

     

    Työurien pidentäminen. Se on ollut kova sana jo useamman vuoden ajan. Työuria halutaan pidentää alkupäästä, mutta varsinkin niitä halutaan venyttää loppupäästä ja siirtää eläkeikää kauemmas sitä mukaa, kun ihmisten elinikä nousee ja kyky tehdä työtä säilyy yhä pidempään.

    Osin tässä on onnistuttu. 55–64-vuotiaiden työllisyysaste on noussut viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana noin neljänneksellä. 65 vuotta täyttäneiden työllisyysaste on jopa kolminkertaistunut.

    Mutta:

    – Viimeisten parin vuoden aikana työllisten määrä ei ole näissä ikäryhmissä enää noussut. Lisäksi numerot ja prosentit kertovat vain keskimääräisestä kehityksestä, eivät siitä, miten yksilöillä menee, huomauttaa tutkimusjohtaja Pirjo Nikander.

    Nikander tutkimusryhmineen tarkastelee parhaillaan ikääntyvien työntekijöiden ja työttömien arkea. Kohti kaksitahti-Suomea -tutkimushankkeessa seurataan Postista yt-neuvotteluissa irtisanottujen ja irtisanoutuneiden sekä toisaalta Postissa yhä työskentelevien yli 50-vuotiaiden elämää. Hanke kysyy, onko Suomeen syntymässä – työurien pidentämistä koskevista juhlapuheista huolimatta – uusi sosiaaliluokka, joka koostuu ennen muuta köyhistä eläkeläisistä ja iäkkäistä työttömistä.

     

    Nimenomaan Postin entisten ja nykyisten työntekijöiden tarkastelu tarjoaa erinomaisen ikkunan muuttuvaan työelämään:

    – Se on aikalaiskuva monella tapaa. Posti on iso työnantaja, jossa työskentelee niin valko-kuin sinikaulustyöntekijöitä. Se on myös perinteinen työnantaja siinä mielessä, että ura Postissa on usein siirtynyt isältä pojalle. Töihin on menty ehkä suoraan kansakoulusta, ja sitten on edetty talon sisällä, kunnes on jääty eläkkeelle. Nyt tämä on muuttumassa täysin, kuten olemme saaneet lehtiotsikoista lukea.

    Postissa pitkään työskennelleet ovat myös ehtineet nähdä jo koko joukon työelämän muutoksia.

    – Näiden ihmisten puheissa muutokset alkavat jo 1980-luvusta, jolloin pankkipalvelut uudistuivat. He ovat työskennelleet Postissa jopa 40 vuotta ja nähneet aivan älyttömän pitkän muutoskauden Postin sisällä. Nyt osa heistä on siinä tilanteessa, jossa täytyy miettiä, mitä Postin jälkeen. Mitä heidän elämässään tapahtuu nyt, kun he irtautuvat yhteisöstä ja työpaikasta, johon he ovat kuuluneet vuosikymmeniä, kyselee tutkija Elisa Virkola.

    Kyse on viimeisestä sukupolvesta, joka on uskonut pysyviin työuriin ja siihen, että yhden työnantajan palveluksessa on mahdollista tehdä koko ura.

    – Haastateltavien joukossa on muun muassa ihminen, joka on aikanaan työtä hakiessaan kävellyt väärästä ovesta sisään. Sisällä hänelle on sitten sanottu, että emme ole etsimäsi paikka, mutta kyllä meilläkin olisi työtä tarjolla, sanoo tutkija Jari Luomanen.

     

    Siinä missä ennen kerrottiin rinta rottingilla, että ollaan ”postilaisia”,
    nyt sitä ei välttämättä enää mainita.

     

    Takavuosina postinjakaja oli etenkin pienillä paikkakunnilla arvostettu virka. Tämä käytännössä vastasi tiedonkulusta, ja hänet tunnisti muun muassa arvokkaasta univormusta. Tämän hetken kuva on koko lailla toisenlainen. Työnkuva on laajentunut nurmikonleikkaukseen, ruokatoimituksiin ja viimeisimpänä polttoaineen hintaseurantaan.

    ”Postilaisuus” on murentunut. Siinä missä ennen kerrottiin rinta rottingilla, että ollaan ”postilaisia”, nyt sitä ei välttämättä enää mainita. Toistuvat yt:t ja henkilöstönvaihdokset ovat syöneet yhteisöllisyyttä.

    – Lisäksi työn kuormittavuuden koetaan kasvaneen ja sisäisen kilpailun lisääntyneen. Työ ei tunnu mielekkäältä ja siitä on tullut entistä rankempaa. Myös organisaation nykyinen julkisuuskuva on muuttanut työntekijöiden identifioitumista työnantajaan, Luomanen sanoo.

    Niinpä, kun tutkijat haastattelivat Postista irtisanottuja, osa haastatelluista koki töiden loppumisen jopa helpotuksena.

    – Monet heistä, jotka pääsevät irtisanomispaketin turvin niin sanottuun eläkeputkeen, kokevat, että nyt heillä on vapaus tehdä mitä huvittaa eikä tarvitse enää yrittää jaksaa töissä. Että he pääsevät nyt ansaituille eläkepäiville, Luomanen sanoo.

     

    Työurien pidentäminen on eliitin juttu. Pääsääntöisesti se koskee vain akateemisia, vapaita ja luovia ammatteja, kuten arkkitehteja ja professoreita.

     

    Koko lailla toinen tilanne on niillä irtisanotuilla, jotka eivät pääse eläkkeelle, vaan joutuvat työuran loppusuoralla työttömiksi työnhakijoiksi. Heille tilanne voi olla suoranainen katastrofi.

    – He ovat usein tehneet koko työuransa Postissa, eikä heillä ole välttämättä muuta koulutusta kuin kansakoulu ja työnantajan omat koulutukset. Heillä on runsaasti osaamista Postissa ja he ovat saattaneet työskennellä jopa keskijohdossa, mutta Postin ulkopuolella tuo osaaminen ei ole käypää valuuttaa. Ja tältä pohjalta he ovat nyt ensimmäistä kertaa työnhakijoina, yli 50-vuotiaina, huomauttaa tutkija Kirsi Lumme-Sandt.

    Ei ihme, että iso osa heistä kokee uudelleentyöllistymisen toivottomaksi. Samaan aikaan ahdistusta aiheuttaa niin kutsuttu krononormatiivisuus. Oma elämäntilanne ei vastaa ikävuosien asettamia odotuksia.

    – Yhteiskunnassa on käsitys, että tietyssä iässä pitäisi olla tietyssä asemassa. Jos tämä ei omalla kohdalla täyty, se aiheuttaa kipuilua. Ylipäätään ihmisarvo rakentuu Suomessa vahvasti protestanttiselle työetiikalle. Työn tekeminen määrittää sitä, kuka olen. Jos siis yli 50-vuotiaana jää työttömäksi, se on monin tavoin kova paikka, Nikander huomauttaa.

    Viimeisten työvuosien eläkkeetkin uhkaavat jäädä kertymättä. On helppoa kuvitella, miltä puheet työurien pidentämisestä moisessa tilanteessa kuulostavat.

    – Työurien pidentäminen onnistuu niiltä, jotka ensinnäkin onnistuvat pysymään töissä 63-vuotiaaksi ja niiltä, joiden fysiikka kestää. Muilla jatkaminen ei ole välttämättä omasta tahdosta kiinni. Se, että pääministeri harva se viikko puhuu työurien jatkamisesta ja sen tarpeellisuudesta, vain syyllistää heitä, joiden työura ei jatku, vaikka he itse sitä toivoisivat, Lumme-Sandt huomauttaa.

    Siinä mielessä työurien pidentäminen on eliitin juttu.

    – Pääsääntöisesti se koskee vain akateemisia, vapaita ja luovia ammatteja, kuten arkkitehteja ja professoreita.

     

    Pitäisi sovittaa työ ihmiselle eikä ihmistä työhön

     

    Tutkijoiden mukaan ongelmana on, että työ ei mukaudu työntekijöiden tarpeisiin, vaan muuntuu lähinnä taloudellisen ja teknologisen kehityksen ehdoilla.

    – Fakta kuitenkin on, että ihmisen fyysinen toimintakyky heikkenee iän mukana, ja heikkeneminen alkaa jo vähän yli kaksikymppisenä. Jos työ ei jousta tämän kehityksen mukana, ihminen ei jaksa, muistuttaa työterveyden professori Clas-Håkan Nygård.

    Joustaminen olisi järkevää, sillä vaikka ikääntyvien työntekijöiden fyysinen toimintakyky heikkenee, henkinen ja sosiaalinen toimikyky säilyvät – etenkin hyvin tuettuna – hyvinkin pitkään. Tutkijoiden mukaan hallituksen lausuma 72 prosentin työllisyystavoite edellyttääkin työ- ja ikäpoliittisia toimenpiteitä. Ikääntyvien jaksamista ja kehityksessä mukana pysymistä on seurattava ja tuettava. Samalla tarvitaan kunnon kannustimia, jotta työnteon jatkaminen on mielekästä.

    – Meillä on edelleen paljon vanhentuneita käsityksiä ikääntyvien osaamisesta ja panoksesta. Jos näitä ei muuteta ja ikääntyvien työoloihin kiinnitetä huomiota, mitkään työttömien aktivointitoimet eivät riitä korvaamaan sitä, mikä ikääntyvien työntekijöiden laiminlyönnissä menetetään, Nikander sanoo.

    Jari Luomasen mukaan huomiota pitäisi kiinnittää ennen muuta työn laatuun ja mielekkyyteen.

    – Työ pitäisi tehdä sellaiseksi, että nekin joilla ei ole taloudellista pakkoa jatkaa, haluaisivat jatkaa. Jos työ on kuormittavaa ja epämielekästä, totta kai ihminen mieluummin tarttuu eläkkeeseen, jos suinkin mahdollista.

    Kyse on ennen kaikkea johtamisesta. Sitä tehdään yritysten sisällä, mutta ikäjohtamiseen voitaisiin myös kannustaa.

    – Pitäisi sovittaa työ ihmiselle eikä ihmistä työhön, Nygård kiteyttää.

     

    Kohti kaksitahti-Suomea

    Kolmevuotisessa hankkeessa tarkastellaan ikääntyneiden työttömien ja osin myös yhä työssäkäyvien arkea, elämää ja työelämää laadullisen seurannan menetelmin. Mitä työelämästä yli 50-vuotiaana jääville tapahtuu ja millä ehdoin he pääsevät takaisin työelämään tai lopulta eläkkeelle?

    Tutkijat lähettivät kaikille Postissa työskenteleville yli 50-vuotiaille kyselylomakkeen, jossa kysyttiin muun muassa terveydestä, toimintakyvystä ja työoloista. Lisäksi kysyttiin ajatuksia siitä, kuinka pitkään työntekijät haluavat jatkaa työelämässä ja millä ehdoilla. Myös sosiaalisia ja perhesuhteita kartoitettiin. Kysely lähetettiin kaikkiaan 4386 ihmiselle, ja vastauksia tuli 2096.

    Lisäksi tutkijat seuraavat 40:ää Postista irtisanottua tai irtisanoutunutta yli 50-vuotiasta työntekijää. Heitä haastatellaan ainakin kaksi kertaa, ja kasvokkaisten haastattelujen välillä heidän kuulumisiaan päivitetään puhelimitse.

    Hankkeeseen osallistuu tutkijoita usealta eri tieteenalalta. Hankkeen vetäjä Pirjo Nikander työskentelee Tutkijakoulun johtajana. Terveystieteistä tutkimukseen osallistuvat professori Clas-Håkan Nygård ja tutkijat Kirsi Lumme-Sandt ja Anna Siukola. Yhteiskuntatieteistä mukana ovat tutkijat Elisa Virkola ja Jari Luomanen. Hankkeessa on mukana myös toimittaja Tiina Merikanto Yleisradiosta. Merikanto tekee aiheesta myös televisiodokumenttia.

    Hanketta rahoittaa Koneen säätiö ja Työsuojelurahasto. Hanke sai Koneen säätiön Jakautuuko Suomi -rahoituksen.

     

    Teksti Hanna Hyvärinen

    Kuvat Jari Luomanen