Tarina herättää tunteen

    Tarinallinen esitystapa on viime vuosina lisääntynyt myös tiedekirjallisuudessa. Taustalla on muun muassa kiristynyt akateeminen kilpailu ja paine tuottaa myyviä teoksia.

     

    Tiedekirjallisuus suosii tieteen omia konventioita, joista poikkeamisen katsotaan vähentävän tieteellisen tekstin luotettavuutta. Samaan aikaan tarinat miellyttävät ihmismieltä, ja kertomakirjallisuus antaa lukijoilleen ajatuksia ja näkökulmia tosielämän vastaaviin aiheisiin.

    Kulttuurikiiski keskusteli tieteellisen kirjoittamisen ja proosan yhdistämisestä dissidentti- ja kärsimyskirjallisuutta tutkineen Sari Kivistön ja faktaa ja fiktiota tarkastelevaa ympäristöaiheista kirjallisuutta tutkineen Toni Lahtisen kanssa.

    ­

    Yleisesti tieteellisessä kirjallisuudessa hyväksytään havainnollistavina elementteinä tietynlaiset narratiivit ja metaforat, mutta liiallisen tarinankerronnan katsotaan vähentävän tieteen validiteettia, Sari Kivistö toteaa.

    Kivistön mukaan viimeisen 20 vuoden aikana tarinallinen havainnollistaminen on kuitenkin lisääntynyt myös tiedekirjallisuudessa. Akateeminen kilpailu lisää esimerkiksi kustantajien painetta myyvien teoksien tuottamiseen, mikä on lisännyt lukijan ottamista osaksi tutkijan kokemusmaailmaa tarinoiden kautta.

    Tarinallinen kerronnan tapa tuo käsiteltävän aiheen lähemmäksi lukijaa.

    – Ihmisen empatiakyky heikkenee numeroista puhuttaessa. Sen sijaan, että puhutaan tuhansista ympäristökatastrofin uhreista, empatia ja tunne heräävät vasta samaistuttavan yksilön kohtalon kautta, Toni Lahtinen selventää.

    Lahtisen tutkimuskohteena olevissa ekodystopioissa tieteellinen aines on usein limittynyt kertomakirjallisten osuuksien sisään. Esimerkiksi ilmastonmuutosta kuvaavassa ilmastofiktiossa tarinaa saattavat katkoa tieteelliset selonteot. Lisäksi teosten loppusanoissa kirjailija saattaa selventää eri osuuksien todenperäisyyttä.

     

    Faktan ja fiktion sekoittaminen kirjallisuudessa ei ole uutta. Jo antiikin historioitsijat värittivät kirjoituksiaan esimerkiksi kokouskeskustelujen kuvauksilla luodakseen uskottavuutta tekstilleen. Erityisesti historiatieteissä monografia-kirjoitukset ovat nykyisinkin tieteenalan konventionaalinen tapa kirjoittaa.

    Myös kertomakirjallisuuden tapa viitata tositapahtumiin on muuttunut. Postmoderneissa romaaneissa historian henkilöistä oli tapana kirjoittaa todellisuuden tuntuisesti, lukijaa fiktiivisestä lähestymistavasta muistuttaen. Nykyisen trendin mukaan on siirrytty painottamaan tosielämään viittaavia kytköksiä.

    – Pyrkimys korostaa kirjallisuuden yhteyttä tosielämään näkyy myös esimerkiksi kirjallisuuden opiskelijoiden seminaaritöissä. Opiskelijat haluavat aiempaa enemmän tarkastella teksteissään tosielämään liittyviä ilmiöitä, Kivistö kertoo.

     

    Tositapahtumiin perustuvaa kirjallisuutta luettaessa on kuitenkin tiedostettava, että kyseessä on kaikesta huolimatta fiktiivinen tarina. Tarinallinen kerronta saattaa lisätä ihmisten kiinnostusta todellista ilmiötä kohtaan, mutta sen vaikutusta lukijoiden ajatteluun ja toimintaan on mahdotonta arvioida.

    – On selvää, ettei kirjallisuus maailmaa pelasta yksinään, mutta tietoisuutta se voi lisätä. Kaunokirjallisuutta ei kuitenkaan voi lukea käyttöoppaana, Lahtinen sanoo.

     

    Fakta ja fiktio kietoutuvat dystopiatarinoissa

    Dystopiatarinoissa kuviteltu tarina saa seurakseen tieteellistä taustoitusta.

    – Ihmiskunta on koko ajan suuntautunut entistä enemmän tulevaisuuteen kartoittaessaan tulevaisuuden riskejä. Dystopiatarinat voivat toimia eräänlaisena riskikommunikaation muotona, Toni Lahtinen kertoo.

    Dystopiatarinat nostavat asioita keskusteluun, mutta riskiviestinnästä poiketen niiden sisältämä tarina on fiktiota. Tutkijat näkevät dystopiatarinoiden kuvaamissa peloissa myös historiallisia kytköksiä, sillä esimerkiksi 1960-luvulla ne käsittelivät kylmään sotaan liittyviä sienipilvi-skenaarioita ja myöhemmin muun muassa happosateita. Ilmastonmuutoskeskustelun myötä tulevaisuutta ennustavat kertomukset ovat enenevässä määrin alkaneet liittyä luonnonilmiöihin liittyviin katastrofeihin.

    – Fiktiosta haetaan ymmärrystä vaihtoehtoisten faktojen analyysiin ja selittämiseen. Tämän takia tietyt dystopiatarinat, kuten Orwellin teokset nousevat esiin uudestaan ja uudestaan, Sari Kivistö toteaa.

    Dystopiatarinoissa lukijalle annettu näkökulma mahdollistaa tunnereaktioiden syntymisen. Kivistö muistuttaakin, että olennaista erilaisten kärsimystarinoiden kohdalla on tarkastella katsojalle annettua asemaa ja sitä, millaisia rooleja kärsimyksen seuraaminen ja todistaminen fiktiivisessä tarinassa mahdollistaa.

    – Siinä, jos missä, ilmenee tarinankerronnan voima, Lahtinen jatkaa.

     

    Teksti Terhi Meriläinen

    Kuva Jonne Renvall