Jääkö viha verkkoon?

    Vihapuheeseen törmää yhä useammin niin netin keskustelupalstoilla kuin sosiaalisessa mediassakin.

    Yhä useampi kohtaa vihapuhetta verkossa ja sosiaalisessa mediassa. Vaarana on, että kärjistykset siirtyvät verkosta edelleen tosielämään ja muuttuvat jopa teoiksi.

     

    Lokakuussa 2003 tuolloin vasta 13-vuotias amerikkalaisteini Ryan Halligan teki itsemurhan. Taustalla oli vuosia jatkunut kiusaaminen niin koulussa kuin netissäkin.

    Sittemmin etenkin Yhdysvalloissa on uutisoitu useista teini-ikäisistä nuorista, jotka ovat tappaneet itsensä nettikiusaamisen eli verkkovihan seurauksena.

     

    Vuosina 2013–2014 tehtyjen survey-kyselyiden mukaan useampi kuin joka toinen yhdysvaltalaisnuori oli nähnyt tai kokenut nettivihaa. Suomessa verkon vihapuheelle altistui lähes yhtä moni, 48 prosenttia 15–30-vuotiaista vastaajista.

    Ja tämä siis ennen kuin suomalaisia syksyn 2015 jälkeen ryhdyttiin jakamaan ”suvakkeihin” ja muihin omituisesti nimettyihin ryhmiin, joita herjataan niin anonyymisti kuin omilla nimilläkin. Nyt nettivihaan törmää jo arviolta kolme neljästä verkon käyttäjästä.

    Samaan aikaan sellaiset vihanimitykset kuten vaikkapa juuri ”suvakki” ovat vakiintuneet osaksi arkikieltä. Tuoreen selvityksen mukaan iso osa suomalaisista ei enää halua sanoa esimerkiksi maahanmuutosta yhtään mitään, sillä pelkona on leimautuminen johonkin ryhmittymään ja sitä kautta joutuminen vihapuheen kohteeksi.

     

    Kun sosiaalipsykologian apulaisprofessori Atte Oksanen vuonna 2009 ensimmäisen kerran haki rahoitusta verkon vihayhteisöjä kartoittavalle tutkimushankkeelle, aihe tuntui akuutilta, joskin äärimmäiseltä. Oksanen oli aiemmin tutkinut muun muassa koulusurmia, ja verkon vihayhteisön tarkastelun piti olla jatkoa sille työlle.

    Päähankkeen rahoituksen saamisessa meni kuitenkin muutama vuosi. Sinä aikana vihapuhe ryöpsähti verkon äärilaidoilta valtavirtaan.

    – En olisi vuonna 2009 uskonut, että vihapuheesta tulee näin yleistä. Eikä se edes liity vain isoihin kysymyksiin, kuten maahanmuuttoon ja rasismiin. Jopa sellainen aihe kuin ruokavalio saa ihmiset raivostumaan. Sosiaalipsykologina minua kiinnostaa, mikä netissä aiheuttaa sen, että pienestäkin asiasta otetaan isoja kierroksia, Oksanen sanoo.

     

    Mitä enemmän nettiä ja sosiaalista mediaa käyttää, sitä todennäköisempää on kohdata siellä myös vihaa. Vihan varsinaiseksi kohteeksi joutuvat usein he, jotka kohtaavat vihaa myös verkon ulkopuolella. Uhriksi joutumiselle altistaa myös se, jos iso osa sosiaalisista suhteista sijaitsee nimenomaan verkossa.

    – Tämä pätee sekä uhriintumiseen että vihapuheen tuottamiseen. Jos valtaosa sosiaalisista suhteista ja mielekkäistä kontakteista sijaitsee verkossa, ja jos muita sosiaalisia suhteita on vähän tai ne ovat heikkoja, verkon yhteisöihin identifioidutaan helpommin ja vahvemmin. Tällöin ollaan alttiimpia sekä vastaanottamaan vihaa että identifioitumaan vihapuhetta tuottaviin ääriyhteisöihin, taustoittaa tutkija Markus Kaakinen.

    Vihan kohteeksi joutuminen on yhteydessä vihapuheen tuottamiselle. Vihapuheen tuottajat kokevat usein olleensa myös puheen uhreja.

    Logiikka on sama kuin väkivaltaisessa käyttäytymisessä. He, jotka ovat joutuneet systemaattisen väkivallan kohteeksi, käyttäytyvät muita todennäköisemmin myös itse väkivaltaisesti.

    Ja jos vastapainoksi ei ole muunlaista sosiaalista elämää ja toisenlaisia vuorovaikutussuhteita, verkkoyhteisö ja sen puhetapa voivat saada suhteettoman ison roolin.

    – Jos siis jostain porukasta pitää siis olla huolissaan, niin niistä – etenkin nuorista – joiden sosiaaliset verkostot ovat pelkästään verkossa ja sosiaalisessa mediassa, Atte Oksanen sanoo.

     

    ”Jos aiemmin nettivihaa näkivät lähinnä nettiä paljon käyttävät ja heikosti muihin luottavat ihmiset, nyt tyypillinen vihan kohtaaja on koulutettu ja yhteiskunnallisesti tiedostava nainen.”

     

    Vihapuheen uhrit raportoivat tutkimuksissa usein muita matalammasta subjektiivisesta hyvinvoinnista, onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Heillä oli myös muita matalampi itsetunto. Myös heikko luottamus muihin liittyi uhrikokemuksiin.

    – Tässä on tosin tapahtunut kiinnostava muutos. Vielä vuonna 2013 vihaa näkivät ennen muuta verkkoa aktiivisesti käyttävät ja heikosti muihin luottavat ihmiset. Vuoden 2015 jälkeen, kun yleinen yhteiskunnallinen kuohunta on lisääntynyt, on käynyt niin, että vihaan törmäävätkin usein vahvasti muihin luottavat ihmiset. Samaan aikaan vihaan ovat alkaneet törmätä koulutetut henkilöt ja naiset, Markus Kaakinen huomauttaa.

    Vuoden 2015 jälkeen viha on myös politisoitunut. Aiemmin se saattoi kohdistua uskonnon ja etnisen taustan lisäksi esimerkiksi ulkonäköön tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Nyt se on keskittynyt yhä vahvemmin etnisten, kulttuuristen ja uskonnollisten tekijöiden ympärille ja kohdistuu entistä useammin myös poliittisiin mielipiteisiin. Paljon puhutut vihervasemmistolaiset netin käyttäjät raportoivat vihapuheesta muita useammin.

    – Jos siis aiemmin nettivihaa näkivät lähinnä nettiä paljon käyttävät ja heikosti muihin luottavat ihmiset, nyt tyypillinen vihan kohtaaja on koulutettu ja yhteiskunnallisesti tiedostava nainen.

    Viime kädessä nettivihan kohteeksi voi joutua kuka vain.

    – Riittää, että ajattelee toisin kuin joku muu.

    Vihapuheen kohteeksi voi joutua kuka vain.

    Vaikka verkko osaltaan ruokkii vihapuhetta ja tarjoaa sille tehokkaan kanavan, perimmäiset syyt nettivihalle ovat tutkijoiden mukaan muualla.

    – Se mitä tapahtuu netissä, ei ole irrallaan siitä, mitä tapahtuu yhteiskunnan arkitodellisuudessa. Jos ihmisillä on huolia tai epävarmuutta, se heijastuu myös siihen, mitä ja miten verkossa puhutaan, Atte Oksanen sanoo.

    Toki verkko mahdollistaa kaikenlaista. Sen välittämänä voidaan sanoa sellaista, mitä ei ehkä kasvotusten, kehdattaisi. Jo 1980-luvulta on tutkimuksia, joissa ihmisten toisilleen lähettämät viestit olivat sitä kiivassävyisempiä, mitä enemmän kommunikointi tapahtui nimenomaan viestien välityksellä kasvokkaisen kohtaamisen sijaan.

    Lisäksi verkon avulla on mahdollista saavuttaa loputtoman laaja yleisö, ja verkko myös muokkaa ihmisten sosiaalisia verkostoja.

    – Erilaisten yhteisöjen luominen on yhä helpompaa. Netissä voimme luoda sellaisiakin verkostoja, joihin emme välttämättä löytäisi kaikupintaa arkielämässämme ja arjen sosiaalisissa suhteissa. Netistä voi löytää yhteisönsä, onpa sitten kylän ainoa hevoshullu tai jonkin ääriajattelun kannattaja, Markus Kaakinen sanoo.

    Juuri yhteisöjen luomisen mahdollisuus tekee verkosta enemmän kuin ilmaisukanavan. Niin marginaalista tahoa ei olekaan, etteikö siihen löytyisi verkosta ”rikoskumppani”, joka antaa vahvistusta omalle ideologialle. Ja kun tuota vahvistusta on tarpeeksi, koossa on voima, joka voi tavalla tai toisella vaikuttaa koko yhteiskuntaan.

    Kaakinen kuvaa verkon toimintalogiikkaa heiluriliikkeeksi.  Verkossa ollaan ensin yhteydessä niihin, joiden kanssa muutenkin ollaan tekemisissä. Sitten ydinyhteisön reunoilta alkaa löytyä erilaisia ideologioita, joihin tarttua ja jotka edelleen voivat työntää kohti ääriyhteisöjä.

    – Vihapuheen kohdalla näyttää siltä, että heiluriliike on nyt etenemässä ääriasennosta takaisin keskelle. Viha puskee nyt reunoilta kohti valtavirran keskustelua. Sellaisesta puheesta, mikä aiemmin on kuulunut lähinnä anonyymeille foorumeille, on tullut osa arkista sosiaalisen median keskustelua.

     

    ”Miten vihapuheeseen vaikuttaa  se, että Yhdysvaltain presidentti harjoittaa vihapuhetta sosiaalisessa mediassa?”

     

    Vihapuhetta harjoittavat jo sellaisetkin tahot, joilta moista ei olisi vielä hetki sitten osattu odottaa.

    – Miten vihapuheeseen vaikuttaa esimerkiksi se, että Yhdysvaltain presidentti harjoittaa vihapuhetta sosiaalisessa mediassa, Oksanen kysyy.

    – Tai että hänen oikea kätensä on suorastaan amerikkalaisen vihapuheen instituutio? Myös Suomessa on esimerkkejä siitä, kuinka alun perin anonyymeistä verkkoyhteisöistä on kummunnut sosiaalista mobilisaatiota ihan valtakunnanpolitiikkaan saakka, Kaakinen sanoo.

    Kyse ei siis ole ”pelkästä puheesta”, saati ”pelkästä nettipuheesta”. Sosiaalisessa mediassa omaksutut puhetavat vaikuttavat siihen, mitä ihmiset mieltävät hyväksytyksi myös muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja tavallisessa arjessa.

    – Vihapuheen osalta on olemassa myös tutkimustietoa, jonka mukaan altistuminen vihamieliselle sanastolle saattaa tietämättämme vaikuttaa kognitiiviseen toimintaamme. Jos siis halveksivasta sanastosta tulee kovin arkipäiväistä, se voi alkaa näkyä niissä arvioissa, joita teemme esimerkiksi erilaisista ihmisryhmistä. Se voi lisätä eri ryhmien syrjintää, Oksanen huomauttaa.

     

    Onko siis niin, että sosiaalisen median aikakaudella kenestä tahansa voi tulla paitsi vihapuheen uhri, myös sen tuottaja?

    Kyllä ja ei. Siinä missä useampi kuin joka toinen suomalainen raportoi kohdanneensa vihapuhetta, sen tuottajiksi ilmoittautuu kyselyssä vain 4 prosenttia vastanneista. Se on vähän. Tosin kaikki vihaa kylvävät eivät ehkä miellä tuottavansa vihapuhetta vaikka niin tekevätkin.

    Tuottajien pientä osuutta tukevat kuitenkin myös muut tutkimukset. Esimerkiksi joidenkin terrori-iskujen yhteydessä on tutkittu vihapuheen osuutta kaikesta tapahtuman ympärillä vellovasta viestinnästä, ja näiden tutkimusten mukaan osuus on pieni.

    – Eli vaikka vihapuhe on näkyvää ja leviää laajalle, se ei tarkoita sitä, että kovin moni sitä tuottaisi, Markus Kaakinen muistuttaa.

    Toisaalta verkon välityksellä jo yksi ihminen pystyy saastuttamaan ison osan nettikeskustelua. Lisäksi rajanveto tuottajiin ja ei-tuottajiin on häilyvä.

    – Jos jaan jonkun toisen tekemän päivityksen tai twiitin, olenko silloin tuottaja vai en?

    Rajanvetoa hämärtää sekin, ettei vihapuheen alkuperäisenä motivaationa suinkaan aina ole muukalaisviha tai muu itsessään vihaan perustuva ideologia.

    – Juuri luin artikkelin afrikkalaisiin eläinten salametsästäjiin kohdistuvasta viharyhmästä. Ryhmässä puhutaan avoimesti, että salametsästäjiä pitäisi salamurhata, Kaakinen huomauttaa.

    Toisin sanoen, mikä tahansa ryhmä, jossa on vahva yksimielisyys jostakin asiasta tai joka rakentuu jonkin asian vastustamiseen tai kannattamiseen, voi alkaa vahvistaa ääriajattelua ja madaltaa kynnystä hyvinkin kovaan puhetapaan.

     

    ”Kun lietsotaan epävarmuutta, se vaikuttaa niihinkin ihmisiin,
    joilla oikeasti menee ihan hyvin.”

     

    Viime aikoina on puhuttu paljon kuplista. Siis siitä, miten ihmiset verkossa hakeutuvat tai ajautuvat kommunikoimaan vain samanmielisten kanssa ja vähitellen kadottavat yhteyden toisella tavalla ajatteleviin. Tutkijoiden mukaan ongelma on todellinen, ja sillä voi olla seurauksia.

    – Sosiaalisen medianhan piti yhdistää ihmisiä. Ylipäätään nettiin kohdistettiin aikoinaan optimistisia odotuksia siitä, että se mahdollistaisi globaalin avoimen keskustelun. Sittemmin optimismi on karissut.  Näyttää siltä, että ihmiset eivät aidosti kohtaa, vaan verkko ja some yhdistävät lähinnä samanmielisiä toisiinsa, Oksanen pohtii.

    Sinänsä sosiaaliset ryhmät ja verkostot ovat aina olleet taipuvaisia klikkiytymään. Ihmisillä on aina ollut taipumus luokitella itsensä ja sosiaaliset kontaktinsa sisä- ja ulkoryhmiin ja suosia sisäryhmiä eli ”meitä” ja tehdä eroa ulkoryhmiin, eli ”muihin”.

    Mutta sosiaalinen media luo tälle klikkiytymiselle aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Sen avulla on mahdollista hyvinkin tarkkaan valikoida niin sosiaalisia suhteita kuin sitä informaatiota, jota otetaan vastaan. Tässä auttavat auliisti somen algoritmit, jotka oppivat nopeasti, millaisiin aiheisiin ja näkemyksiin käyttäjän kiinnostus kohdistuu.

    – Yksi uhkakuva on, että sosiaalinen media vahvistaa klikkiytymistaipumusta, jolloin ihmiset vuorovaikuttavat vain samanmielisten kanssa ja ajautuvat yhä kauemmas ”muista”. Ja mitä kauemmas ajaudutaan, sitä helpompaa on ensin väheksyä ja sitten jopa vihata ”muita”. Esimerkiksi paljon puhuttu totuuden jälkeinen aika voi olla sitä, että vuorovaikutamme vain niiden kanssa ja luotamme vain niihin, jotka ovat kanssamme samaa mieltä, tutkijat pohtivat.

     

    Teknologian lisäksi kuplautumista ruokkii epävarma yhteiskunnallinen tilanne. Epävarmassa ja vaikeasti ymmärrettävässä maailmassa ihmiset samaistuvat mielellään mahdollisimman selkeärajaisiin ryhmiin, kuten kansallisuuksiin. Mitä enemmän ympärillä velloo, sitä vahvemmin näihin ryhmiin turvaudutaan.

    – Sitä vahvemmin ollaan esimerkiksi suomalaisia ja halutaan erottautua heistä, jotka eivät ole, Kaakinen kiteyttää.

    Silloin ei haittaa, että ”suomalaisuus” on lopulta aika abstrakti käsite, tai että ”vanhat hyvät ajat” olivat todellisuudessa kaikkea muuta kuin sitä, mitä nostalgiahuumassa kaihotaan.

    Tutkijat varoittavatkin liiasta epätoivon ja epävarmuuden lietsomisesta julkisessa puheessa.

    – Oikeastihan tilanne 2000-luvulla ei ole ollut missään vaiheessa niin huono kuin vaikkapa 1990-luvun lamassa. Silti esimerkiksi mediassa toitotetaan jatkuvasti, miten huonosti menee ja miten milloin mikäkin on vaakalaudalla. Kun lietsotaan epävarmuutta, se vaikuttaa niihinkin ihmisiin, joilla oikeasti menee ihan hyvin, Oksanen huomauttaa.

     

    ”Kun vihapropagandaa jatketaan vuosia ja ihmiset totutetaan sen puhetapaan, voi käydä niin kuin kävi Saksassa 1930-luvulla.”

     

    Tutkijoiden mukaan esimerkiksi viime vuosien terrori-iskut ja niiden uutisointi kuten myös talouden käänteet näkyvät selvästi ihmisten ja netin puhetavan muutoksessa.

    – Siksi olisi tärkeää, että asioissa nähtäisiin myös toivoa. Ettei epävarmuus kanavoituisi siten kuin nyt näyttää tapahtuvan. Tilanne alkaa olla sosiaalisesti todella kärjistynyt. Epävarmuus ei varmasti häviä maailmasta koskaan, mutta sitä ei ole pakko koko ajan korostaa, Kaakinen sanoo.

    Tutkijat muistuttavat, että historiassa on esimerkkejä siitä, mitä tietynlaisen puhetavan ja uhkakuvien lietsonnalla voidaan sopivassa yhteiskunnallisessa tilanteessa saada aikaan.

    – Kun vihapropagandaa jatketaan vuosia ja ihmiset totutetaan sen puhetapaan, voi käydä niin kuin kävi Saksassa 1930-luvulla. Siksi Saksassa on tänäkin päivänä aika tiukka linja vihapuheen suhteen. Historia ei ole siellä unohtunut.

    2010-luvulla uhkana ovat paitsi ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe, myös esimerkiksi poliitikoihin ja yrityksiin kohdistuvat viha- ja mustamaalauskampanjat, joiden järjestämiseen verkko tarjoaa välineet ja joilla voidaan saada pahaa jälkeä aikaan.

     

    Vihapuheesta on siis syytä olla huolissaan. Siihen on myös herätty niin kansallisilla kuin kansainvälisilläkin tasoilla. Esimerkiksi EU:lla on hankkeita ja ohjelmia vihapuheen kitkemiseksi.

    Suomessa on olemassa nettisisältöjä ja vihapuhetta koskevia asetuksia, mutta rangaistukset niiden rikkomisesta eivät ole järin ankaria.

    – Jos meillä on esimerkiksi poliitikkoja käräjillä vihapuheesta, ja he saavat vain pieniä sanktioita, millainen on silloin yhteiskunnan lähettämä viesti vihapuheen tuomittavuudesta? Mielestäni, jos laki on olemassa, sen rikkomisella pitäisi olla myös seurauksia. Ettei käräjöimässä käydä huvikseen. Esimerkiksi Saksassa ja Britanniassa vastaavanlaisista teoista on annettu aika koviakin tuomioita, Oksanen sanoo.

    Tutkijat myös muistuttavat, että Suomi on kansainvälisissä sopimuksissa sitoutunut verkkovihan suitsimiseen. Olkoonkin, että se ei ole helppoa.

    Vihapuheen tuottajat tuntevat sananvapausajatuksen ja vetoavat usein siihen. Ja totta on, että sananvapauden kannalta on ongelmallista, jos valtiot alkavat kovin voimallisesti puuttua joihinkin verkkosisältöihin.

    – Sitä paitsi ihmiset ovat varsin neuvokkaita keksimään erilaisia kiertoilmauksia, joten siksikin verkkovihapuheen suitsiminen on vaikeaa. Yleinen tuomittavuus ja tietoisuus siitä ovat silti tärkeitä, sillä ne voivat muokata verkon viestintäkulttuuria, Kaakinen sanoo.

    Tutkijoiden mukaan myös alustojen ylläpitäjillä on vastuu siitä, millaista keskustelua niiden foorumeilla käydään. Esimerkiksi Saksa on vaatinut Facebookilta toimia sisältöjen siivoamiseksi.

    – Facebook itsehän esittää asian niin, että he eivät nojaa kansallisiin lainsäädäntöihin vaan heillä on ”omat sovitut säännöt”. Näin he asettavat itsensä ikään kuin lakien yläpuolelle. Samalla he ovat kuitenkin niin valtava toimija ja heillä on niin iso vaikutus ihmisten arkeen ja mielipiteenmuodostukseen, etteivät he enää oikein voi vetäytyä omien sääntöjensä taakse. Facebook on kuitenkin myös vihaan kohtaamisessa erittäin keskeinen väline, joten sillä on oltava myös jokin vastuu, Oksanen pohtii.

     

    Voi olla, että käytös verkossa paranee, kun yhä useampi käyttäjä ymmärtää verkkoetiketin. Siinä saattaisi ehkä olla tarpeen jonkinlainen tapakasvatus. Koulukiusaamista ehkäistään jo Kiva koulu -hankkeilla, joten ehkä tarvittaisiin myös jokin Fiksu verkko -tyyppinen ohjelma.

    Kysymykseksi tosin jää, miten sellaisellakaan muutetaan piintyneitä tapoja. Tutkijoiden mukaan kun pahimmat verkkoöykkärit eivät suinkaan aina ole nuoria ja vasta opettelemassa yleisiä käytöstapoja, vaan huonoa esimerkkiä näyttävät ennen muuta keski-ikäiset, jotka ovat löytäneet somen riemut varttuneella iällä.

    – Voi itse asiassa olla, että tuleva, syntymästään saakka netin käyttöön kasvanut sukupolvi on tässäkin asiassa edeltäjiään fiksumpi.

    Meistä muista jokainen voisi itse miettiä, mitä ja miten verkossa sanoo. Ihan ensin olisi syytä unohtaa selitykset siitä, että someraivoaminen muka tarjoaisi harmittoman keinon päästellä höyryjä. Ensinnäkään toiminta ei ole harmitonta ja toiseksi se ei helpota. Päinvastoin.

    – Tästä on tehty tutkimusta, jonka mukaan verkossa raivoaminen on haitallista myös yksilölle itselleen. Se vain lietsoo ihmistä tilaan, joka ei ole hyväksi fyysisesti eikä henkisesti.

    Kun siis törmäämme verkossa asioihin tai uutisiin, jotka huolestuttavat tai raivostuttavat, ennen näppäimistöön tarttumista kannattaa miettiä, onko raivoaminen todella paras tapa reagoida asiaan – saati vaikuttaa siihen.

     

    Puheenvuoro vihan kokijoille

    Atte Oksanen ja Markus Kaakinen ovat olleet mukana useissa tutkimuksissa, joissa on kartoitettu verkon vihapuhetta. Oksanen on ollut johtajana kaikkiaan 4 eri hankkeessa. Kaakinen puolestaan on ollut tutkijana muun muassa Norjan Tutkimusneuvoston kanssa yhteistyössä toteutetussa hankkeessa.

    Koneen Säätiön rahoittamassa Hate communities -hankkeessa kysyttiin vuosia 2013 ja 2014 yli 3500 ihmiseltä heidän kokemuksiaan vihapuheesta verkossa ja sosiaalisessa mediassa. Vastaajat olivat 15-30-vuotiaita ja edustivat neljää eri maata: Suomea, Yhdysvaltoja, Britanniaa ja Saksaa. Hanketta johtivat Oksanen ja taloussosiologian professori Pekka Räsänen Turun yliopistosta. Oksanen johti rinnalla myös toista Koneen säätiön rinnakkaishanketta, jossa oli mukana muun muassa tutkivia toimittajia.

    Norjalaisten kanssa yhteistyössä tehdyssä, edelleen käynnissä olevassa tutkimuksessa on puolestaan kyselty vihakokemuksia viidessä maassa vuosina 2015 ja 2017. Kyselyjä on tehty Suomessa, Yhdysvalloissa, Ranskassa, Espanjassa ja Norjassa.

    Kyseessä ovat toistaiseksi ainoat tutkimukset, joissa vihapuhetta on tutkittu kansainvälisesti vertailuasetelmalla.

    Myös kyselytietoa on aiemmin ollut vähän. Tutkimus on aiemmin keskittynyt lähinnä yksittäisiin verkkosivuihin.

    Ideana oli kysyä, miten netin käyttäjät itse mieltävät ja kokevat vihapuheen. Tutkimuksissa kysyttiin vihapuheen kohtaamisesta, sen uhriksi joutumisesta sekä puheen tuottamisesta. Myös sitä kysyttiin, mihin teemoihin kohdattu vihapuhe liittyi.

     

    Teksti Hanna Hyvärinen

    Kuvitus Jonne Renvall