Nuoria pitää auttaa, ei painostaa

    Hanna Hyvärinen

    Nuorten korkea työttömyysaste herättää huolta. Etenkin vähän kouluja käyneiden nuorten miesten tulevaisuudesta ollaan huolissaan. Kärkkäimmissä lausunnoissa poikien vaikeudet löytää koulutus- ja uraväylää on jopa laitettu tyttöjen syyksi. Koulujärjestelmää on moitittu tyttöjen ehdoilla toimimisesta, jolloin pojat jäävät vaille tarvitsemaansa erityishuomiota.

    Syy ei kuitenkaan ole – ainakaan yksin – koululaitoksen, saati tyttöjen. Maailma on muuttunut niin, ettei se enää automaattisesti tarjoa työtä ja elantoa niille, joita koulunkäynti ei kiinnosta. Asiantuntija-ammatit valtaavat alaa suorittavalta työltä. Tämä kehitys ei ole naisten tai koulujen ”syytä”, vaan liittyy teknologioiden ja yhteiskuntien globaaliin kehitykseen. Käden- ja käytännöntaidoilla pärjää enää ani harvassa ammatissa. Tarvitaan tietoa ja osaamista, jota ei oikein saa muutoin kuin kouluttautumalla, tavalla tai toisella.

    Toisaalta kouluttautuminenkaan ei automaattisesti takaa vakaata työuraa. Moni yliopisto-opiskelijakin suhtautuu tulevaan työelämään kauhunsekaisella toiveikkuudella. Vaatimukset työpaikkaan kuin työpaikkaan tuntuvat käyvän aina vain kovemmiksi, ja kilpailu alalla kuin alalla näyttäytyy helposti sellaisena, että kisassa pärjäävät parhaiten ne, joilla on kovimmat kyynärpäät. Erityisen toivottomalta tulevaisuus tuntuu, jos oma lyhyt elämänhistoria on jotain muuta kuin kympin todistuksia ja koodauskisojen voittoja. Jos elämä on vaikkapa masennuksen vuoksi vakaan etenemisen sijaan enemmän hoippumista, miten siitä muka voi ponnistaa työelämän menestyjäksi?

    Ei ihme, että nuoriin ja näiden työllistymiseen perehtyneet tutkijat peräänkuuluttavat yhteiskunnalta ja järjestelmältä uudenlaisia ratkaisuja ja tiiviimpää tukea, jotta nuoret saataisiin kiinni työn ja siten myös yhteiskunnan jäsenyyden syrjään. Keppejä ja porkkanoita on jo kokeiltu. Ehkä seuraavaksi pitäisi yrittää aidosti avittaa.

    Kirjoittaja on Aikalaisen vastaava toimittaja.