Iloitsen lähimmäiseni pualesta

    Läksin vuarovaikutuskurssille. Siä luvattiin, että viästintäsi selkeytyy, ihmissuhdetaitosi paranee, saat syvemmän yhteyden itseesi ja toisiin. Oon odottanukkin jotain tämmöstä: yhteyteni muihin, saati itseeni, on sangen pinnallinen. Kun ajattelen toista ihmistä, miäleeni nousee kuva jonkinlaisesta peltilevystä, jonka kiiltävästä pinnasta miätteeni sinkoilevat takaisin lähes muuttumattomina. Kun ajattelen itseäni, on kuva lähes sama, paitti että levy imee viästit itseensä nukkaisen pyyhkeen tavoin.

    Kurssista sanon vaan sen, että syvä hengittäminen, syvä kuuntelu ja erittäin syvä silmiintuijotus olivat siä pääosassa. En kokenut oloani luantevaksi, mutta ohjaaja sanoi, ettei tarvittekkaan – kyse oli syvästä oppimisprosessista, jota arkimiäleni ei saattanut ymmärtää.

    Kurssin jälkeen kykenin jälleen tapaamaan ystäväni, joka on uutisellista seuraa. Tarkoituksenani oli toivottaa hälle onnea, sillä olin kuluneiden viikkojen aikana veispuukista lukenut, että hän oli saanut kustannussopimuksen runo- ja romaanisarjalle, hänen näytelmänsä oli ensiesitetty, hän oli saanut professuurin, jättäytynyt pois pörssiin listautuneesta start up -yrityksestään ja tehnyt valokuvausmatkan Uuteen-Borneoon vangiten siellä hämmästyttävällä herkkyydellä madagaskarinsimpanssien elämää. Lisäksi hän oli vaimoonsa syvästi rakastunut, tullut toista kertaa isäksi, ollut laskettelemassa Itävallan Alpeilla ja saanut suuren perinnön, vaikka kukaan ei ollutkaan kuallut.

    Saavuin kahvilaan ennen häntä, tilasin trendikkään suadatinkahvin ja istuin nurkkapöytään. Jalkani naputti hillittömästi, mutta rauhoitin sen miättimällä, että kehoni on yksi luannonmuadostelma muiden joukossa, kuin västäräkki tai virran ylle taipuva puu. Sumppi kihisi suanissani, oloni kohottui, äänten sorina selkeni ykseydeksi.

    Ystäväni astui sisään ovesta ja pälyili ympärilleen epävarman näköisenä. Huidoin virran ylle taipuvalla kädelläni, kunnes hän huamasi ja lähestyi minua. Hän pahoitteli, ettei muistanut enää nimeäni, kun emme olleet kuukausiin tavanneet. Hän tilasi pussiteen ja huakaisi, että hänellä oli paljon muistettavaa, oli kuin hän eläisi montaa elämää yhtä aikaa. Kuin hänen päässään olisi kokonainen joukko henkilöitä, jotka kukin tahoillaan saivat aikaan kaikki nuo saavutukset.

    Silloin tiesin, että minun täytyi puhua, olihan selvää, että maailma odotti sitä minulta. Avasin korvani kuulemaan syvästi, silmäni näkemään syvästi, sydämeni tuntemaan syvästi, ja lausuin syvällä rintaäänellä suaraan sisimmästäni: Hianoo.

    Miäs pakinoi – Anne Mölsä

    Hymy valkeni ystäväni kasvoille, sillä hän oli pohjimmiltaan onnellinen ihminen.