Klassikot kannustavat ylittämään oman ajattelukyvyn rajat

    Olli Herranen

    Filosofian ja yhteiskunnallisen ajattelun klassikoita pidetään usein oman aikansa lapsina. Ajatus klassikoista ajalleen välttämättöminä, mutta sittemmin vanhentuneina ajattelijoina liittyy vahvasti tieteelliseen kehitysuskoon. Katsotaan, että tiede on itseään automaatin lailla korjaava järjestelmä, jossa uusi, parempi tieto jatkuvasti korvaa vanhentunutta tietoa.

    Todellisuudessa tieteen tekeminen yliopistoissa perustuu institutionaalisille järjestelyille, jotka eivät yksiselitteisesti palkitse laaja-alaiseen osaamiseen ja pitkäjänteiseen perehtymiseen pohjaavaa tutkimustyötä. Viittauskäytäntöjen hallinta ja tietyille foorumeille keskittyneiden keskusteluiden tunteminen palkitaan.

    Tiedettä tehdään toisistaan eriytyneisiin keskusteluihin perustuen. Yksittäisiin erityiskeskusteluihin perehtyneiden tutkijoiden kanssa on yhä vaikeampi löytää yhteistä puhuttavaa, vaikka tutkimuskohde – yhteiskunta ja inhimillinen todellisuus – olisivat yhteisiä. ”En mä osaa sanoa tohon mitään kun en tunne tota keskustelua”, on yhä useammin mälsä vastaus, kun yrittää viritellä ajatustenvaihtoa erilaisista aiheista, joihin kenellä tahansa korkeakoulutuksen saaneella luulisi olevan sanottavaa.

    Klassikko on taas usein klassikko siksi, että työ perustuu vankalle ajattelun historian tuntemukselle ja yliajallisten kysymysten tunnistamiselle. Klassikoihin perehtymällä ymmärtää loputtomasti uusina ideoina esiteltyjen keskustelujen syvästi historiallista, poliittista ja filosofista luonnetta. Tältä pohjalta on myös helpompaa tunnistaa se, mikä muuttuu. Helppojen selitysten, arkiymmärrykseen pinttyneiden itsestäänselvyyksien ja uusina näyttäytyvien ideoiden purkaminen ovat tekijöitä, joiden vuoksi klassikko elää.

    Klassikoille ei pidä tietenkään alistua. Klassikkotekstitkin ovat erheellisiä, epäjohdonmukaisia ja aika ajaa joskus niistä ohi. Lisäksi ne ovat aina tavalla tai toisella kollektiivisen ajattelun tuotteita, kuvia aikansa virtauksista, eivätkä muusta todellisuudesta eristyneen sankarin puhtaan yksityisajattelun tuotteita.

    Klassikkoajattelijoita myös liian usein tulkitaan koko elämänsä yhtä koherenttia ajattelusysteemiä rakentaneiksi. On melko epärealistista olettaa, että yksi ihminen pystyisi rakentamaan vuosikymmenien aikajänteellä alusta loppuun johdonmukaisen järjestelmän. Tällöin klassikon tulkinta väsähtää eksegetiikaksi.

    Tästä huolimatta klassikkoajattelun kova ydin säilyy: parhaat oivallukset säilyttävät kiinnostuksensa siksi, etteivät ne yritä houkutella mukaan helppoihin ja ajatteluun piintyneisiin ratkaisuihin, vaan menevät syvälle asioissa vaikuttaviin syihin nostaen oleellisuuksia koko inhimillisestä ja ei-inhimillisestä todellisuudesta esille. Klassikot kannustavat ylittämään oman ajattelukyvyn rajat.

    Kirjoittaja on sosiologian väitöskirjatutkija.