Työmarkkina-ahdistus lannistaa nuoria

    Työelämän haasteet ja sekava tukijärjestelmä vaikeuttavat masentuneiden nuorten aikuisten töihin paluuta.

     

    Alle 30-vuotiaille myönnetyt masennusperusteiset sairauslomat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat lisääntyneet huomattavasti 2000-luvun alusta lähtien. Masennus on usein taustalla, kun nuori aikuinen keskeyttää opinnot tai jää syrjään työelämästä.

    Mutta mikä on syytä ja mikä seurausta? Aiheuttaako masennus opinnoissa ja työssä uupumista vai masentaako työ- ja opiskeluelämä? Muun muassa tähän kysymykseen tutkijatohtori Sanna Rikala lähti etsimään vastauksia Poissa pelistä? -tutkimusprojektissaan.

    Rikala teki kaikkiaan 49 elämänkulkuhaastattelua 22–34-vuotiaille nuorille aikuisille, jotka ovat kärsineet masennuksesta ja jääneet toistaiseksi tai pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Haastatteluissa käytiin läpi tutkittavien elämänkulut peruskoulun päättymisestä nykyhetkeen. Tarkastelussa olivat opinto- ja työurat, masennusoireet ja kokemukset yhteiskunnan tuki- ja palvelujärjestelmästä sekä parisuhteet, erot ja muut elämän isot muutokset.

    – Muutoin haastateltavilla oli melko vapaat kädet kertoa niistä aiheista, mistä he itse halusivat puhua. Tarkoitus oli keskittyä nimenomaan siihen, mikä haastateltaville itselleen oli tärkeää.

    Lopuksi puhuttiin myös tulevaisuudennäkymistä.

     

    Haastateltavien tarinat muodostivat selkeästi neljä erilaista ryhmää.

    Yhtäällä olivat he, joilta koulu oli jäänyt kesken jo lukio- tai ammattikouluvaiheessa, ja jotka olivat siitä saakka olleet työkyvyttömyyseläkkeellä. Taustalla oli usein vaikeita perheolosuhteita ja jo hyvin nuorena alkaneita mielenterveysongelmia.

    Toisen ryhmän muodostivat nuoret, jotka olivat suorittaneet toisen asteen opinnot, mutta joilla masennus oli vaikeutunut jatko-opintojen aikana. Osalla kyse oli loppuunpalamisesta, osalla esimerkiksi sosiaaliset pelot ja ahdistus olivat lopulta tehneet opetukseen osallistumisesta mahdotonta.

    Kolmas ryhmä puolestaan oli selviytynyt opinnoista työelämään saakka. Osa oli ehtinyt olla töissä useamman vuoden, osa muutaman kuukauden. Yhteistä kaikille oli, että oireilu oli selvästi työperäistä, vaikka masennus oli saattanut vaivata jo aiemmin.

    – Romahdus oli tullut vasta vaikeissa työoloissa. Selkeimmin esiin nousivat hoivatyö, sosiaali- ja kulttuurialojen projektityöt sekä ravintola-ala ja asiakaspalvelu. Ihmiset olivat aiemmin pärjänneet normaalin työmäärän töissä, mutta näillä aloilla työtehtävien ylimitoitus on johtanut uupumukseen.

    Juuri tässä ryhmässä tuli esiin, että masennus ja työelämä vaikuttavat toisiinsa kaksisuuntaisesti.

    – Lievä masennus vaikeutuu kuormittavassa työssä ja se taas vaikeuttaa töissä jatkamista.

    Neljättä ryhmää, joka kattoi lähes puolet kaikista haastatelluista, määritti ennen muuta katkonaisuus. Monen elämä oli peruskoulusta lähtien sujunut pätkissä.

    – Oli oltu jokunen kuukasi työttömänä ja jopa tukijärjestelmien ulkopuolella, sitten ehkä työmarkkinatuella harjoittelussa, sitten sairauslomalla ja taas työttömänä. Välillä oli ehkä hakeuduttu koulutukseen karenssin välttämiseksi. Elämä oli silppua ja matalapalkkaisia pätkätöitä, kunnes lopulta oli jääty pysyvämmin työelämän ulkopuolelle.

     

    Yllättäviä olivat sukupuolten väliset erot siinä, miten työelämän ulkopuolelle jääminen oli järjestetty. Naisille tyypillinen polku oli jäädä ensin pitkälle sairauslomalle ja sen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle. Miehet taas olivat jääneet useammin työttömiksi kuin työkyvyttömyyseläkkeelle.

    – Tästä tarvitaan ehdottomasti jatkotutkimusta. Nuoret miehet näyttävät päätyvän piilotyökyvyttömiksi, eivätkä siis ole virallisten työkyvyttömyysetuuksien piirissä.

    Osalla tämä johtui siitä, että heidän työkyvyttömyyseläkehakemuksensa oli hylätty. Osa taas oli itse mieluummin työtön kuin työkyvytön. Taustalla vaikuttivat sekä rahakysymykset että status.

    – Monet pärjäsivät työttömyysetuuksilla taloudellisesti paremmin. Osa koki, että työttömyys ei myöskään leimaa samalla tavalla kuin mielenterveyseläke.

     

    Tulevaisuuden haastateltavat näkivät karkeasti ottaen kolmella tavalla. Osa oli aikeissa palata töihin tai opintoihin. Toisilla oli toive paluusta, mutta heitä vaivasi Rikalan sanoin ”työmarkkina-ahdistus”.

    – He halusivat palata, mutta kokemus lähipiiristä oli, ettei töitä meinaa saada edes terveellä taustalla ja hyvällä cv:llä. Moni ajatteli, että jos hyväkuntoiset eivät työllisty, niin mitkä omat mahdollisuudet voisivat olla. Ja jos töitä saisikin, miten työelämän vaatimuksista voisi selvitä.

    Rauhallisimmin tulevaisuuteen suhtautuivat ne, jotka eivät enää aikoneet palata palkkatyöhön.

    – He olivat hyväksyneet tilanteensa ja ajattelivat, että heillä voi olla hyvä elämä myös työyhteiskunnan ulkopuolella. He harrastivat ja osallistuivat esimerkiksi järjestötoimintaan jaksamisensa mukaan. Moni myös kertoi, että olo oli kohentunut sen jälkeen, kun oli hyväksynyt pysyvän jäämisen työelämän ulkopuolelle. He kokivat, että saattoivat nyt kuntoutua itseään varten, eivät ollakseen tuottavia kansalaisia.

    Moni haastateltavista toi esille, että jos toimeentulon voisi turvata muuten kuin taistelemalla tukiviidakossa – vaikkapa sitten perustulolla – se voisi edistää kuntoutumista ja lopulta myös paluuta työelämään tai muuhun mielekkääseen toimintaan.

    – Tukijärjestelmä koettiin sekavana ja toimeentulon järjestäminen vaikeana silloin, kun voimat ovat vähissä. Kuntoutustuen evääminen saattoi aiheuttaa suoranaisen romahduksen. Samaan aikaan esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisen ajateltiin tarkoittavan sitä, että sitten on todella oltava sairas ja pysyttävä passiivisena kotona. Ihmiset jopa miettivät, että entä jos joskus jaksaisikin tehdä jotain, niin voiko tehdä vai onko sitten huijari.

    Monen toiveena oli päästä irti terve-sairas -luokittelusta ja tekemään asioita sen mukaan, mitä milloinkin jaksaa ja pystyy. Silloin voisi keskittyä laittamaan oman elämän kuntoon. Ehkä sitten joskus voisi kyetä myös työntekoon.

     

    Teksti Hanna Hyvärinen

    Kuvitus Jonne Renvall