Kirja kiteyttää aikamme pelot – ja antaa hetken helpotuksen

    Dystopian suosio räjähti, kun Yhdysvaltoihin valittiin uusi presidentti.

     

    Saasteet ja ilmastonmuutos. Maapallon pohjoisosiin vaeltavat pakolaisvirrat. Ydinsodan uhka ja tekoälyn voitto ihmisestä. Vinksahtaneet valtasuhteet, jotka pakottavat naiset jalkavaimoiksi.

    Hetkinen. Puhutaanko tässä nyt fiktiivisestä kirjallisuudesta vai puoli yhdeksän uutisista?

    Joku saattaisi sanoa, että molempia.

     

    Maallikon silmin 2010-luku on tähän mennessä ollut varsinainen dystopioiden kultakaivos. On pakolaiskriisiä, yhä hälyttävämpiä ilmastouutisia ja Yhdysvaltain tuore presidentti Donald Trump aborttikieltoineen ja kourimispuheineen. Etenkin viimeksi mainittu on puhaltanut uutta tuulta suoraan dystopiakirjallisuuden purjeisiin.

    Alkuvuodesta 2017 sellaiset dystopiaklassikot kuten Margaret Atwoodin Orjattaresi ja George Orwellin Vuonna 1984 on suorastaan revitty kirjakauppiaiden käsistä. Orwellin teoksen painokset myytiin Yhdysvalloissa loppuun samoihin aikoihin Trumpin virkaanastujaisten kanssa. Pian sen jälkeen – alun perin 1980-luvulla ilmestynyt – Orjattaresi ampaisi myyntilistojen kärkeen. Mielenosoittajia ympäri maailmaa keränneillä naisten marsseilla kannettiin tammikuussa kylttejä, joissa luki ”Make Margaret Atwood fiction again”.

    Dystopiakirjallisuus tuntuu olevan ajankohtaisempaa ja lähempänä todellisuutta kuin koskaan. Sen kuvaamat maailmat ovat alkaneet näyttää pelottavalla tavalla mahdollisilta myös meillä länsimaissa.

    – Trump tosiaan tekee valitettavan hyvää työtä dystopia-kirjallisuuden ajankohtaistamisessa, sanoo Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Saija Isomaa.

    Isomaa työryhmineen tutkii parhaillaan aikamme uhkakuvia käsittelevää dystopiakirjallisuutta. Projektin tavoitteena on lisätä ymmärrystä etenkin suomalaista dystopiakirjallisuutta ja sen taustoja kohtaan.

     

    Dystooppista fiktiota on kirjoitettu 1890-luvun lopulta lähtien. Moniin muihin kirjallisuuden alalajeihin verrattuna se on nuori lajityyppi. Esimerkiksi utopioita on kirjoitettu runsaasti jo 1500-luvulta, ja visioita tulevasta kultakaudesta esitettiin tunnetusti jo antiikissa.

    – Dystopiakirjallisuuden synty liittyy valistuksen projektin kriisiytymiseen. Valistuksen perintönä uskottiin pitkään, että ihminen on järkiperäinen toimija ja että tiede ja teknologia auttavat tekemään yhteiskunnasta entistä paremman. Sitten havahduttiin tieteen ja teknologian negatiivisiin seurauksiin: saastumiseen, maailmansotiin ja ydinpommiin. Huomattiin, että maailma voikin tuhoutua, Isomaa taustoittaa.

    Suomessa dystooppista kirjallisuutta on kirjoitettu oikeastaan vasta 1990-luvulta. Eikä se täälläkään ole syntynyt ilman todellisuudesta tullutta kipinää.

    Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen yliopisto-opettaja Toni Lahtinen on esittänyt, että dystopiat ovat riskiyhteiskunnalle tyypillistä kirjallisuutta. Riskiyhteiskunta on saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Ulrich Beckin lanseerama termi, jolla tarkoitetaan yhteiskuntaa, joka jatkuvasti muodostaa, jakaa ja valmistautuu torjumaan erilaisia riskejä. Riskit pelottavat ihmisiä ja niinpä riskiyhteiskunnan kansalainen on jatkuvasti enemmän tai vähemmän peloissaan – tai ainakin huolissaan.

    Siinä missä 1990-luvun Suomessa huolta tuotti lama, nyt pelkoa aiheuttavat tiedot ilmastonmuutoksen etenemisestä ja visiot tekoälyn kehityksestä. Nämä aiheet hallitsevat myös tämän hetken dystopiakirjallisuutta. Muita keskeisiä kysymyksiä ovat vallan jakautuminen, ydinuhka ja sukupuolten eriarvoisuus. On tarinoita alistetuista naisista ja toisaalta orjuutetuista miehistä. Kiinnostavaa on, että ilmastonmuutos on läsnä myös niissä kertomuksissa, joissa varsinainen pääpaino on jossain muussa teemassa.

     

    Dystopiakirjallisuuden ominaispiirre on, että se vetoaa voimakkaasti lukijan tunteisiin. Eikä vain henkilökohtaisiin, vaan yhteisöllisiin ja jaettuihin.

    – Sosiologiassa ajatellaan, että tunteet eivät ole vain yksilöllisiä, vaan ne syntyvät yhteisössä ja ovat sidoksissa jaettuihin arvoihin, normeihin ja konventioihin. Tähän nojaavat esimerkiksi moraaliset tunteet, jotka heräävät, kun luemme yhteiskunnasta, joka on meidän moraalisten normiemme vastainen.

    On esitetty, että kirjallisuus voisi itsessään ilmentää ja jopa luoda jaettuja yhteisöllisiä tunnerakenteita.

    – Kiinnostava kysymys onkin, kertooko dystopiakirjallisuuden kasvu jotain aikamme uudesta tunnerakenteesta, Isomaa humauttaa.

    Voimakkaimmillaan dystopiakirjallisuus herättää suoranaista ahdistusta.

    – Jopa niin, että kaikki ihmiset eivät varmasti pysty ihan kaikkea lukemaan. Itsellänikin on joskus vaikeaa, kun kuvataan äärimmäistä julmuutta.

    Useimmiten lukija sietokyky on kuitenkin fiktiossa huomioitu. Karmeuksien vastapainoksi on rakennettu kohtauksia, jotka helpottavat ahdistusta. Esimerkiksi julmassa pakkoyhteiskunnassa toivoa tuovat kapinalliset, jotka muodostavat oman inhimillisen yhteisön. Se toimii vastavoimana autoritaariselle vallalle.

    – Juuri nämä vastavoimat ovat dystopiassa usein kiinnostavasti rakennettuja.

     

    Isomaan mukaan tämän hetken dystopiakirjallisuus on sekä synkempää että toisaalta toiveikkaampaa kuin 1900-luvun alun klassikkoteoksissa.

    – Sikäli se on aiempaa synkempää, että esimerkiksi ilmastonmuutos koskettaa kaikkia, eikä sitä voi paeta samalla tavalla kuin vaikkapa autoritaarista valtiota. Silti nykykirjallisuus antaa myös toivoa. Siinä missä klassikoissa keskushenkilöt useimmiten tuhoutuivat, nykykirjallisuudessa he useimmiten selviytyvät.

    Teosten taustalla on myös ajatus, että todellisessa maailmassa emme vielä ole dystopiapisteessä. Suuntaa voidaan vielä muuttaa. Dystopiakirjallisuus onkin mitä suurimmassa määrin yhteiskuntakritiikkiä. Vaikka se näennäisesti kuvaa tulevaisuutta, kritiikin kärki on tässä ja nyt. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvät dystopiat voidaan todellisuudessa vielä torjua, jos pannaan toimeksi ja muutetaan tämänhetkisiä trendejä.

    – Suomalaisessa kirjallisuudessa on leimallista, että keskitytään arktisen alueen tulevaisuuteen. Sehän on kansainvälisen politiikan kiinnostuksen keskiössä etenkin öljyvarojen takia. Kotimaisessa dystopiakirjallisuudessa pohjoiset alueet ovat ilmastonmuutoksen seurauksena usein ainoa alue maapallolla, missä voi vielä elää. Tämä jos mikä, on poliittista kannanottoa ja sellaisena kiinnostavaa.

     

    Parhaimmillaan dystopiakirjallisuudella voi huolta herättävässä maailmassa olla toivoa antava ja jopa terapeuttinen vaikutus.

    – Eläydymme tarinoihin ja uppoamme niiden maailmaan. Samalla ehkä ahdistumme. Mutta kun laitamme kirjan kiinni, huomaamme, että ilmasto ei ole vielä lämmennyt niin paljoa, eikä ydinsotakaan ole puhjennut. Naisia – tai miehiä – ei ole vielä orjuutettu eikä tekoäly ole päihittänyt meitä. Kokemus voi olla lähes katarttinen: asiat ovatkin kaikesta huolimatta aika hyvin ja vielä on aikaa tehdä jotain, ettei dystopia koskaan toteutuisi.

    Ehkä juuri tämä selittää dystopiaklassikoiden suosiota juuri nyt. Uutisilta on vaikea ulkea silmiään, mutta kirjan voi aina laittaa kiinni. Se helpottaa edes hetken.

     

    Synkistyvät tulevaisuuden kuvat

    Synkistyvät tulevaisuudenkuvat – Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden maisteriohjelmaan kuuluva projekti.

    Projekti tutkii dystooppista nykykirjallisuutta ja sen tavoitteena on muun muassa ymmärtää ja eritellä kotimaista nykydystopiaa ja tarjota näkökulmia ja käsitteitä kirjallisuuden lajin ja kokonaisen ilmiön hahmottamiseen ja ymmärtämiseen. Samalla on tarkoitus tehdä näkyväksi kulttuurista mielikuvitusta ja mediaa leimaava synkistyminen.

    Projekti tarkastelee yksittäisiä teoksia monista teoreettisista ja metodisista lähtökohdista, kuten ekokritiikin, ekonomiakritiikin ja posthumanististen teorioiden näkökulmista.

    Projektin rahoittaa Koneen säätiö.

    Professori Saija Isomaan vetämässä projektissa tutkitaan, miten dystopiakirjallisuus ilmentää aikamme synkistyviä tulevaisuudenkuvia.

    Dystopiaa luettavaksi

    3 x kotimainen dystopia

    Maarit Verronen: Karsintavaihe (2010) Tämä tarina jää mieleen. Kirja on kuvitelma työelämän radikaalista huononemisesta. Ihmiset jaetaan työkyvyn ja turvallisuusluokituksen mukaan. Heidät merkitään rannekkeilla ja heidät voidaan kutsua töihin koska tahansa. Punaisilla rannekkeilla merkittyjä myös katoaa.

     

    Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015) Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittaa kiinnostavan vision, jossa kaikki tiedonvälitys on bisnestä. Yritykset muokkaavat uutisia maksusta asiakkaan haluaman kaltaisiksi. Kirjan suojakannen etuliepeessä on teksti: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.

     

    Antti Tuomainen: Parantaja (2013) Rikosromaani, jossa Parantaja-niminen murhaaja tapaa yritysjohtajia, jotka ovat liiketoimillaan edistäneet ilmastonmuutosta.

     

    Muista myös Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012), Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013) ja Jan Salminen: Äidinmaa (2012).

     

    3 x ulkomainen dystopia:

    George Orwell: Vuonna 1984 (1949) Totalitaristinen dystopia valtiosta, jossa Isoveli valvoo pienintäkin liikettä, väärä ajatuskin on rikos ja kidutuksella opetetaan tottelevaisuutta. Yksi tärkeimmistä lajityypin klassikoista. Kirjan painokset loppuivat Yhdysvalloissa kaupoista tammikuussa.

     

    Margaret Atwood: Orjattaresi (1985) Teokraattinen dystopia tulevaisuuden saastuneesta Pohjois-Amerikasta ja Gileadin valtiosta, jossa perheellisen naisen osaksi voi tulla pakotettu jalkavaimous. Teos on noussut Yhdysvalloissa Trumpin valinnan jälkeen taas myyntilistojen kärkeen.

     

    Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia (2008–2010) Klassinen dystopia ydinsodan runtelemasta valtiosta, jossa yksi alue on alistanut muut valtaansa ja pakottaa arvotut nuoret taistelemaan toisiaan vastaan kuolemaan asti vuosittaisessa mediaspektaakkelissa.

     

    Muista myös Eugen Samjatin: Me (1924, ensimmäinen klassinen dystopia teknologis-rationalistisesta Ainoasta valtiosta) ja Michel Houellebecq: Alistuminen (2015).

     

    Kun luet:

    Kiinnitä huomiota siihen, mikä on keskeinen kuvattava teema tai erikoisuus. Mikä on maailmantilanne ja miten siihen on tultu? Etenkin jälkimmäinen kysymys paljastaa teoksen tulkinnan nykyhetkestä.

    Dystopia spekuloi tulevaisuudella ja kysyy ”entä jos”. Kannattaa etsiä tuo entä jos -kysymys.

     

    Teksti Hanna Hyvärinen’

    Kuvat Jonne Renvall