Mieli hajoaa

    Naapurini, ATK-tukihenkilön serkku oli tullu pyärähtään Amerikasta. Hän ei ollu kestäny enää olla vaalituloksen kuultuaan, itkenyt vain illat pitkät ja aloittanut aamuisin alusta.

    Istuimme iltaa tukihenkilön keittiössä. Serkulla oli jet-laaki ja mää rupesin ilmapiiriä piristääkseni väheksyyn Trumpin valintaa. Ei mikään tu kuitenkaan muuttuun, mää laskettelin. Ei haittaa. Ei se niin hullu kuiteskaan o, politiikka on politiikkaa.

    Ameriikan-serkku tarttui mua raivelista. Eksää tajua, hän tiadusteli. Mää kuristuin, rupesi pyärryttään.

    Tapahtui odottamattomin.

    Mieleni hajosi pieniksi siruiksi ja helisi lattialle kuin peilinpalat. Noista paloista saattoi nähdä tuhat kuvajaistani, ja jokaisen kasvoilla oli kauhistunut ilme. Ajatukset muuttuivat linnuiksi ja hajaantuivat ilmaan, jokaisella oli naru jalassa ja minulla narukimppu kädessä. Mutta eivät narut olleetkaan linnuissa kiinni.

    Käynnissä oli muutos, jonka voimaa arkimieleni ei voinut ymmärtää. Peilinpalat takertuivat uutisaiheisiin ja sirosivat bittiavaruuteen. Minut valtasi kosminen kauhu: mikä oli tämä rakennelma, yritys identiteetiksi? Kaikki naamiot rapisivat kasvojeni edestä, ja takana oli tyhjyys. Trump-rivi levittäytyi molemmille puolilleni ja alkoi pyörittää minua kuin venäläisessä tanssissa.

    Vauhti kiihtyi, Trumppien nauru oli kolkkoa kuin b-luokan kauhufilmeissä. Sitten heidänkin kasvonsa irtaantuivat ja jäljellä oli vain pimeys.

    Kaaduin taaksepäin ja putosin. Hiljalleen vauhtini pysähtyi ja lepäsin lempeässä, pehmeässä hyytelössä. Tokenin ja havaitsin makaavani ATK-tukihenkilön sylissä. Hänen mahansa painoi poskeani. Serkku oli vetäytynyt jääkaapin luo ja näytti pakovalmiilta.

    Mää nousin istumaan. Hain miäleni hämäristä jotakin sutkausta, mutta siältä ei tullu muuta kuin umpirehellinen kuvaus kokemastani.

    ATK-tukihenkilö kiiruhti koneelle ja oli pian löytäny salaliittoteorian, joka todisti etten ollut pyärtynyt, vaan saanut todellisen ilmoituksen humanoideilta.

    Parin päivän päästä olin ständin kanssa Hämeenkadulla. Julistin kiivaasti niitä kauheuksia, joita naamiokasvoiset harmaat veljet saisivat aikaan tulevien seittemän vuaden aikana. Luettelin vitsauksia. Olin päässy luettelossani kohtaan kolmetoista, leprataudin paluu, kun joku tarttui mua ranteesta.

    Miäs pakinoi – Anne Mölsä

    Se oli äitee.

    Lepäsin äiten vuodesohvalla uutispimennossa useita tunteja. Sitten juatiin kahveet. Mitä sää Trumpista meinaat, kysyin. Jaa mistä, äite kysyi, ja osoitti pihalle missä tintit kisailivat lintulaudalla ja luamakunnan riamu oli käsinkosketeltavaa.