Kaksi pohjoisnapaa

    Teemu Palosaari

    Teemu Palosaari

    Reykjavík 2014:

    Istun islantilaisessa konferenssisalissa ja ihmettelen. Puhuja toisensa jälkeen aloittaa listaamalla ilmastonmuutoksen vaikutukset arktisella alueella: lämpötila nousee nopeammin kuin muualla, merijää ja jäätiköt sulavat. Tuota pikaa jokainen heistä siirtyy kuitenkin hehkuttamaan sulavan jään alta paljastuvan öljyn ja kaasun taloudellista potentiaalia. Suomen presidentti. Japanin arktinen suurlähettiläs. Pohjoisnavan alle Venäjän lipun pystyttänyt tutkimusmatkailija. Grönlannin entinen pääministeri, korealaisen ja kiinalaisen laivanvarustamon apulaisjohtajat, senaattori Yhdysvalloista, Guggenheim Partnersin investointijohtaja. Uusien öljy- ja kaasuvarojen ja globaalin ilmastopolitiikan ristiriidasta en kuule sanaakaan.

    Piirrän vihkooni kaksi ympyrää. Ensimmäisen sisään lisään numerot 13 ja 30. Tutkimusten mukaan 13 prosenttia maapallon jäljellä olevista, vielä koskemattomista öljyvaroista sijaitsee arktisella alueella; kaasun osalta luku on 30 prosenttia. Toisen ympyrän sisään kirjoitan ilmastoneuvotteluista tutun numeron 2. Neuvottelujen tavoitteena on pitää keskimääräinen lämpötilan nousu alle kahdessa asteessa verrattuna esiteolliseen aikaan. Minusta ympyrät ovat kuin kaksi magneetin pohjoisnapaa: ne hylkivät toisiaan.

    Kahden asteen rajoissa pysyminen edellyttää, että uusien fossiilisten energiavarantojen etsimisen sijaan iso osa jo löydetyistä varoista tulee jättää hyödyntämättä. Jäämeren öljyä ja kaasua koskee myös niin sanottu arktinen paradoksi: saamme lisää öljyä polttamalla sitä. Mitä enemmän käytämme öljyä ja kaasua ja edistämme ilmastonmuutosta, sitä nopeammin pääsemme käsiksi jäiden alaisiin öljy- ja kaasuvaroihin, joiden käyttö tulee lämmittämään ilmastoa entisestään. Arktisen öljyn ja kaasun hyödyntäminen on väistämättä eettinen kysymys. Porata vai eikö porata, kas siinä pulma.

    Sitkeästi kahta pohjoisnapaa kuitenkin yhä yritetään saattaa yhteen. Konferenssin aikana kirjaan ylös lukuisia argumentteja, joilla arktista öljyn- ja kaasunporausta perustellaan. ”Poraus ja kuljetus voidaan toteuttaa ilman vuotoja.” ”Vastuu ilmastonmuutoksesta on niillä, jotka öljyn polttavat, ei öljyn tuottajilla.” ”Ilmastonmuutos ratkeaa vain yhteisin globaalein toimin.” ”Arktisilla alkuperäiskansoilla on sama oikeus hyötyä luonnonvaroistaan kuin teollistuneilla mailla.” ”Norjalainen kaasu on puhtaampaa kuin kiinalainen hiili.” Kerta toisensa jälkeen johtopäätös on sama: ilmastonmuutoksen hillintä on jonkun muun ongelma.

     

    Reykjavík 2016:

    Katson kuinka Islannin entinen presidentti ojentaa YK:n pääsihteerille Arctic Circle-palkinnon. Se on paikallisen lasitaiteilijan veistos, joka symboloi jäätiköiden sulavaa jäätä. Palkinto myönnetään Ban Ki-moonille Pariisin ilmastosopimuksen eteen tehdystä työstä. “When the Arctic suffers, the world feels the pain”, hän sanoo kiitospuheessaan. Nousen seisomaan, taputan, kuten muukin yleisö.

     

    Kirjoittaja on tutkijatohtori, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI.

     

    Kuuntele kolumni podcastina: