Odinin soturin menetetty chi

    mias AnneMolsa soturit

    Ohitseni valui tumma pilvi. Se oli laskeutunu taivaasta luamaan puistattavia huurujaan kualevaisten keskuuteen Tampereen Näsilinnankadulle. Pilvi koostui neljästä miähenpualesta ja yhdestä naisihmiseksi tunnistettavasta hahmosta. Heillä oli arjalaisen vaaleat hiukset ja mustat maihinnousutakit, joiden selkämyksessä kauhistava viikinkilogo.

    Vöy, ajattelin mää. Viimeksi Kummisetä-trilogiaa kattoessani olin saanu selkäpiihini moisen sävärin. Tähän touhuun oli päästävä mukaan.

    Mää viätin seuraavan viikon tiiviisti sisätiloissa: veispuukkasin, vihapuhuin palstoilla ja lähettelin poliitikoille karvaita maileja. Lopulta sain kutsun kokoontumiseen: olin todistanut itteni ”soturiksi”.

    Laitoin ylle peloittavimman fröijyni ja läksin liikkeelle.

    Vastaanottoni oli hyinen ja sain tuikean käskyn ottaa drakulaviitan pois. Pääkallokuvioisen pipan sain sentään pitää. Jouduin selitteleen hyvän tovin, että tositarkoituksellahan mää, ennen kuin väki heltyi ja sain oman pilottitakin. Sitte lähettiin kaduille.

    Me olimme viikinkikuninkaan jälkeläisiä. Hespurkerissa meitä palveltiin mukisematta. Me saimme kioskilta kahvia. Joku huusi hyvä. Toinen huusi pöö.

    Mää kyllästyin vähän. Olisin halunnu sankaritarinoita, merimatkoja ja aseellisia välienselvittelyjä, mutta ympärillä puhuttiin vaan kiakkopelin ratkaisumaaleista. Skarppi marssikin oli laantunut laahustamiseksi. Joku sano haluavansa lähteä Monttuun yrittään tyttöjä.

    Järkytyin! Todella. Missä joukossa olinkaan? Miten voi olla soturi, jos tainnuttaa elämänenergiansa alkoholilla, ja pahinta, haaskaa siemenensä. Itte oon viimeisen vuaden vältellyt tyystin purkautumista tukeutuen taolaiseen tiätämykseen chi-enerkian luanteesta. Olenkin huamannut elinvoimassani muutoksen, kun elämän siämenet eivät enää vuoda hukkaan luonnon määräämästä letkustani, vaan pysyvät sisällä ja luikenevat roppaan. Seksuaalinen voima on mussa tätä nykyä väkevä. Monttuun liian väkevä.

    Painoin kiäleni kitalakeen saattaakseni energiakanavat yhteen, ja aloin kierrättämään chitäni välilihaa puristelemalla. Oletin, että odinistit sen huamaisivat, tulisivat mukaan, ja nostattaisimme soturin voimamme liekkiin!

    Mutta ei. Pilottitakki yksi toisensa jälkeen imeytyi Montun portaikkoon.

    Miäs pakinoi − Anne Mölsä

    Miäs pakinoi − Anne Mölsä

    Naapurini, tyätön kirjailija, oli palaamassa iltakävelyltään, kun kohtasimme koto-ovella. Kerroin liittyneeni Odinin sotureihin. Ähä, kirjailija sanoi. Sitten hän sanoi ostavansa rotsini multa kahdensadan markan määrähintaan, koska uskoi sen vielä jonain päivänä palvelevan museioitavana muistona tästä ajasta.

    Juu, mää sanoin. Tantrinen rakkaus kihisi yhä ruumiissani, kun naapurini myhäillen sulloi takkini kassinsa pimeyteen.