Vähän luovuudesta

    lehtinen uolevi 19-6-07 valok. e. karén

    Uolevi Lehtinen

    Kirjoitan luovuudesta, koska se on mahdottoman tärkeä asiakokonaisuus. Sitä koskevat kirjoitukset ja esitelmät ovat yleensä niin luovia, ettei niistä saa juuri mitään tolkkua. Tai sitten ne ovat niin vähän luovia, että niistä ei saa ainakaan mitään uutta tolkkua. Luovuuskeskustelussa siis pärjää kohtalaisesti vähinkin eväin. Uskallan näin ollen kertoa tarinan − vieläpä omakohtaisen.

    Heräsin kesän 2007 eräänä aamuna Las Palmasissa, jossa olin valvomassa huoneistoni remonttia. Las Palmasin aamuaurinkoon ei kenenkään, ei ainakaan eläkeläisen pitäisi herätä kärttyisenä. Mutta minä nousin sängystä ihan niin väärällä jalalla kuin vain on mahdollista. Päätinkin mennä aamupalan jälkeen takaisin sänkyyn jatkamaan unia. Ajattelin ottaa unilääkkeeksi sänkyyn salapoliisiromaanin.

    Raahasin vaatimattomat voileipä- ja mehutarpeet pöydälle ja löhähdin tuolille. Hädin tuskin sain tehtyä voileivän, jota rupesin mutustelemaan vähänlaisella ruokahalulla.

    Katseeni osui pöydällä olevaan, vielä viimeistelemättömään artikkeliin, jonka olin kyhännyt vastahakoisesti erästä oppikirjaa varten. Että olin taas sellaiseenkin lupautunut. No, hölmö mikä hölmö.

    Parempaa tekemistä vailla aloin pläräillä tekstiä. Olihan se tarkoitukseensa jotakuinkin kelvollinen. Tieteenalani eli markkinoinnin isoja asioita melko traditionaalisesti työstettynä. Pääasiassa tieteellistä prostituutiota pikkupalkkion takia. Siis hölmö mikä hölmö.

    Mutta sitten se prosessi alkoi. Ensin syntyi vain Poirotin ”pieni ajatus” jostakin yksityiskohdasta. Sitten oivalsin, että koko mallintamishommaa voisi katsoa ihan eri näkökulmasta. Näkemyksiä, joita on yritetty väkisinkin pitää koskemattomina ja erillään, voisikin ehkä yhdistää. Vuosikymmenet kilpailleesta alani päämalleista olisikin ehkä luotavissa toimiva yhdistelmämalli.

    En pelästynyt, koska olin saanut uusia ideoita ennenkin. Minä kun en ole mikään himolukija tai -työstäjä (tämä on ihan varmasti totta), vaan ainakin omasta mielestäni lähinnä utelias kyseenalaistaja ja visionääri (tämä ei ehkä ole läheskään totta).

    Jatkoin rohkeasti outoja pohdiskelujani. Suorastaan patistelin itseäni jatkamaan. Sainkin sarjan uusia oivalluksia. Otin kynän ja paperia ja aloin − jo innostuen − kirjoittaa ideoita paperille ranskalaisin viivoin. Piirsin myös pari kuviota. Kello 16 mennessä palapeli alkoi olla valmis ja päässäni säkenöinyt ilotulitus alkoi hiipua.

    Päätin palkita itseni tietämäni mukaan kaupungin, jos ei koko maailman parhaalla aterialla. Vasta kun El Rinconin lampaanviulu tuli pöytään, muistin jo paljon aikaisemmin saamani ruokailuohjeen: ei kannata soitella yksin viulua. Olinkin kurkkua myöten täynnä lammasta lähtiessäni, kun mieleeni ei ollut tullut edes dogibagi. Olin itse asiassa pakahtumaisillani. Tulipahan samalle päivälle kaksikin erikoista kokemusta.

    Käveleksin hiljalleen asunnolleni päin. Aloin vähitellen havahtua jonkinlaisesta tieteellisorgastisesta tilasta ja mietiskellä, mitä tästä uuvuttavan ihanasta päivästä voisi oppia.

    Ajattelin, että luomismyrskyjen syntyhetkiä on vaikea ennustaa. Kannattaa olla aina valmis ennakkoluulottomasti tarttumaan uudentyyppisiin ajatuksiin. Kirjoitusvälineiden pitää olla lähellä, koska oivalluksetkaan eivät välttämättä pysy ehjinä muistissa, vaikka usein toisin väitetäänkin. Toisaalta ensi idean jälkeen kannattaa heti ainakin yrittää patistella luomisprosessia eteenpäin. Aikaisempien kokemusteni perusteella se epäonnistuu usein.

    Toisaalta luovuuden jumalat eivät taida olla kovin ikärasistisia. Joillakin senioreilla on tietääkseni samantyyppisiä kokemuksia kuin minulla. Meidän kokemuksemme voinevat kannustaa myös muita senioreja, jotka eivät ole osanneet valita puhdasverisen oloneuvoksen roolia.

    Ainakin on varmaa, ettei luovuusinnostuksessaankaan kannata itseään halkaista. Ei edes maailman parhaalla lampaanviululla.

    Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopiston professorina ja rehtorina.