Siloteltu totuus

    spinnaus JRPoliitikot koettavat saada medianhallinnalla omia aloitteitaan läpi, mutta julkisesti sanotut asiat voivat kostautua myöhemmin.

     

    Viime vuoden lopussa valtiovarainministeriö halusi ilmeisesti nopeuttaa hallintarekisterilain uudistusta. Ministeriö laati ohjeistuksen, jonka mukaan omassa viestinnässä korostetaan muutoksen hyviä puolia ja vaietaan haittapuolista. Ministeriön epäonneksi viestintästrategia kuitenkin vuoti julkisuuteen ja muuttui skandaaliksi.

    Ennen muistiokohua valtiovarainministeriötä oli ehditty jo epäillä toimittajien valikoinnista sen perusteella, mihin sävyyn he olivat hallintarekisteristä kirjoittaneet. Vyyhti pahentui entisestään valtiovarainministeri Alexander Stubbin (kok.) väittäessä eduskunnan edessä, että uudistetusta hallintarekisteristä annetut lausunnot olivat noin 90 prosenttisesti myönteisiä vaikka ne olivat oikeasti päinvastaiset.

    Kalevan vastaava päätoimittaja Kyösti Karvonen aprikoi kolumnissaan, tekikö Stubb virheensä tahallaan vai vahingossa. Karvosen mukaan eduskunnan salissa tietoinen valehtelu tai muunnellun totuuden puhuminen koitui esimerkiksi entisen pääministeri Anneli Jäätteenmäen (kesk.) kohtaloksi. Lähellä kävi nytkin, sillä vasemmistoliitto ja vihreät halusivat tehdä välikysymyksen eduskunnassa Stubbin menettelyn vuoksi. Stubb itse kiisti valehtelun.

    Valtiovarainministeriön julkisuuteen vuotaneen muistion kohdalla aprikointia ei tarvinnut. Julkisuutta ohjailtiin tarkoituksella.

    Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen piti Ylen haastattelussa tätä valtionhallinnon tasapuolisen tiedottamisen periaatteen vastaisena.

     

    Vaikutelmiin keskittyminen on markkinointia, ei politiikkaa.
    Se on politiikan riisumista politiikasta.
    Maija Mattila

     

    Spinnaus on julkisen huomion ohjailua itselle suotuisaan suuntaan, useimmiten mediaa käyttäen. Termin alkuperä on amerikkalaisessa ja brittiläisessä politiikassa, jossa spin doctorit ohjailevat valtaapitävien viestintää ja julkisuuskuvaa.

    Elokuvien spin doctorit on usein kuvattu politiikan kaikkivaltiaiksi, jotka ovat valmiita uhraamaan kaiken edustamansa intressiryhmän edestä. Mutta miten oikean elämän spinnaukseen pitäisi suhtautua ja millaiset rajat sillä on?

    Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Maija Mattilan mukaan poliittisen viestinnän pitää perustua viime kädessä vain faktoihin. Faktojen päälle voidaan liimata tunnetta ja muita kerroksia, mutta sanoman pohjan pitää olla totta.

    – Ilman faktoja kaikki keskustelu muuttuu vain relativistisiksi mielipiteiksi. Puhuisimme toistemme ohi ja mitään pohjaa ei löytyisi.

    Jokainen puhujataho tekee kuitenkin erilaisia painotuksia ja kehystyksiä. Niiden avulla voidaan esittää jokin tapahtuma täysin erilaisessa valossa. Mattila muistuttaa myös historiankirjoituksen olevan painotuksista ja valinnoista koostuvaa.

    – Kehystäminen on silti eri asia, kuin jos väittäisi jotain sellaista, jota ei ole. Tai sanoa jonkin sellaisen tapahtuneen, jota ei ole tapahtunut.

     

    Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Katri Sieberg Tampereen yliopistosta pitää luonnollisena, että poliitikot esittävät faktoja itselle suotuisaan tapaan. Mattilan tavoin Sieberg vetää viestinnän viivan siihen, että sanottujen asioiden pitää olla totta.

    Siebergin mukaan ratkaisevaa on se, miten tarkkana vastaanottava yleisö ja muut tahot ovat.

    – Jos joku huomaa, että voi tehdä mitä tahansa, eikä sille ole seuraamuksia, niin mikä estää häntä tekemästä sitä uudestaan? Etenkään, jos sellaisen jälkeen vielä voittaa vaalit ja tulee valituksi uudestaan.

    Sieberg kertoo demokratian toimivuuden perustuvan siihen, että yleisö pysyttelee kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Yleisön täytyy jollain tavalla, esimerkiksi äänestysvalinnoilla, rangaista ihmisiä jotka valehtelevat.

    Journalismin yliopistotutkija Esa Reunanen ymmärtää poliitikon näkökulmasta tarpeen käyttää mediaa hyödykseen. Hän on tutkinut mediajulkisuuden merkitystä poliitikkojen vaikutusvallan kautta. Reunasen mukaan poliitikoilla valta perustuu vaaleihin, ja media lisää mahdollisuuksia tulla valituksi.

    – On aika mahdotonta pysytellä kokonaan sivussa mediasta. Jonkinlainen mediakanava pitää yleisön suuntaan olla, muutoin äänestäjät unohtavat poliitikon kokonaan.

    Reunanen työryhmineen kartoitti suomalaisten poliitikkojen mediankäyttöä vuonna 2009 julkaistussa Media vallan verkoissa -teoksessa.  Tutkimus totesi viestintäammattilaisten tulleen osaksi suomalaista politiikkaa jo 1980-luvulta lähtien. Populaarikulttuurin kautta yksi tunnetuimmista nykypäivän politiikan PR-kampanjoista sijoittui Sauli Niinistön vuoden 2012 presidentinvaalikampanjaan. Presidentintekijät-dokumentin kautta nähtiin, kuinka vahvalla kädellä tätä nykyä viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen ohjasi kampanjaa tuolloin Kokoomuksen puoluesihteerinä toimiessaan.

    Yleisesti ottaen PR-toiminta politiikan kentällä huolettaa väitöskirjatutkija Maija Mattilaa. Hän uumoilee viestinnän painoarvon korvautuvan vaikutelmilla ja imagoilla. Faktat jäisivät toisarvoiseen sijaan.

    – Siinä ei enää ole kyse politiikasta debatointi-mielessä. Sukupuoli, olemus ja ulkonäkö vaikuttavat jo nyt politiikkaan, ja PR-ammattilaiset tuovat vain lisäkierroksia tälle ilmiölle. Vaikutelmiin keskittyminen on markkinointia, ei politiikkaa. Se on politiikan riisumista politiikasta.

     

    Jos joku huomaa, että voi tehdä mitä tahansa, eikä sille ole seuraamuksia,
    niin mikä estää häntä tekemästä sitä uudestaan?
    Katri Sieberg

     

    Mediahuomio auttaa eteenpäin, mutta ei yksistään riitä

     

    Poliitikot ja julkisuudenhallinnan ammattilaiset taistelevat mediahuomiosta, mutta mediavallan suuruutta ei ehkä kannata liioitella. Tampereen yliopiston journalismin yliopistotutkija Esa Reunasen mielestä mediahuomion vaikuttavuus riippuu tilanteesta ja asiasta.

    – Jos on kyse kiistattomasta väärinkäytöksestä tai laiminlyönnistä, mediahuomio todennäköisesti nopeuttaa asian korjaamista.

    Jos taas eri intressiryhmien mielipide asiasta on erilainen, julkisuus yksinään ei riitä asian muuttamiseen. Reunanen muistuttaa, että julkinen keskustelu ja julkisuus ovat vain yksi poliitikkojen valtaresurssi muiden joukossa.

    Mediahuomion hallitseminen ei siis välttämättä riitä, koska mediavalta on vain yksi osanen yhteiskunnallista valtakenttää. Yhteiskunnallinen valta voidaan brittiläisen sosiologin John B. Thompsonin mukaan jakaa neljään eri ryhmään: taloudelliseen, poliittiseen, pakottavaan ja symboliseen valtaan. Mediavalta sijoittuu symbolisen vallan alueelle, mutta asioiden edistämiseen tarvittaisiin muidenkin valtasektoreiden apua.

    Reunasen mukaan mediahuomio on kuitenkin mainio apu.

    – Media on ikään kuin sivusta tukija. Jos se saadaan komppaamaan omaa argumenttia, se hiukan helpottaa omaa asiaa. Mutta jos poliitikko muutoin on heikossa valta-asemassa, niin median huomio ei välttämättä riitä.

     

    Teksti Petri Vanhanen
    Kuvitus Jonne Renvall