Tieto elää vain ihmisissä

    Olli Herranen

    Olli Herranen

    Vuoden 2016 Valoa pimeyteen -tiedetapahtuman päätöspuhuja Mikko Lehtonen palautti mieleemme, kuinka ilman institutionaalista muistia ihmiskunta eläisi historiattomassa ajassa, tuomittuna kiertämään loputonta kehää. Ajatus institutionaalisesta muistista eli kollektiivisesti kerätystä ja tallennetusta tiedosta antaa mahdollisuuden kiinnostaviin pohdintoihin.

    Pertti Haapala sanaili 8.3.2013 Rehtoriblogissa silloin valmisteilla olleesta Strategisen tutkimuksen neuvostosta, että ”Valtioneuvoston kanslialle lupaillaan 30 miljoonan euron käsikassaa ajankohtaisen tutkimustiedon tilaamiseen. Sillä rahalla voisi palkata 500 postdocia lukemaan tutkimusta, joka ilmestyy joka tapauksessa.” Neuvoston lopulliseksi vuosittaiseksi rahoitussummaksi muodostui 55 miljoonaa euroa.

    Haapalan ajatusta jatkaa kirja Julkaise tai tuhoudu (Vastapaino 2014), jonka mukaan tieteellisestä julkaisemisesta on tehty liukuhihnatoimintaa. Laskutavasta riippuen maailmassa julkaistaan joka vuosi yhdestä kolmeen miljoonaa uutta tieteellistä tutkimusta, ja tutkimusta julkaisevien journaalien määrä lasketaan jo kymmenissä tuhansissa. Toisen maailmansodan jälkeen julkaisu- ja lehtinimikkeiden määrä on kaksinkertaistunut joka 15. vuosi. Samalla myös kysymyksenasettelut eriytyvät loputtomasti – tutkimustietoa kertyy jatkuvasti yhä vähemmästä yhä enemmän.

    Herkästi herää kysymys, mitä tällä kaikella tiedolla on tarkoitus tehdä.

    Jotta institutionaalinen muisti voisi toimia, jonkun pitäisi pysyä kehityksen perässä edes omalla tieteenalallaan. Eksponentiaalisesti lisääntyvä tietomäärä tekee tämän alati vaikeammaksi. Lisäksi liukuhihnamainen tiedon tuotanto johtaa helposti toistuvaan pyörän uudelleen keksimiseen, joka on varsin tehotonta tutkimustyön käyttöä. Uuden tiedon fantasiaa tuetaan tästä huolimatta politiikalla, joka hakee legitimiteettinsä lupauksella tehokkuudesta.

    Uutuudenviehätys ja vauhtisokeus peittävät alleen institutionaaliseen muistiin liittyviä ongelmia. Vaikka jokainen lisätutkimus tuottaa absoluuttisesti lisää tietoa, ei se hyödytä ketään, ellei tieto realisoidu. Tiedon olemassaolosta pitää olla tietoinen. Lisäksi institutionaalinen muisti suhteessa uuteen tietoon voi katketa. Tällöin esimerkiksi yhteiskuntaa koskeviin ongelmiin haetaan ratkaisua yhä hajanaisemmista tiedoista, joiden keskinäiset yhteydet katoavat muistinmenetykseen. Tieto elää vain ihmisissä.

    Voisiko institutionaalinen muisti palailla pätkittäin? Mielestäni voi. Esimerkiksi Pertti Haapalan ehdotuksessa on järkeä. Olen kuitenkin valmis tinkimään siitä hieman, kompromissihengessä. Annetaan vaikka edes puolet strategisen tutkimuksen rahasta joka tapauksessa tehtävän tutkimuksen lukemiseen ja sen järkevän hyödyntämisen miettimiseen.

    Olli Herranen
    sosiologian väitöskirjatutkija