Tiedon metropoli

    Tiedon metropoliMartti Häikiö: Tiedon metropoli. Tutkimus, opetus ja tiedonvälitys Helsingin historiassa 1945−2010. SKS 2015. 574 s.

    Miksi Helsingin yliopiston ja koulujen historia puhuttelisi tamperelaisia?  Syitä on useita. Helsinki on aina − jo kauan ennen tietotekniikkaa − ulottanut vaikutusvaltansa koko Suomeen. Tampereen yliopistokin on alun perin helsinkiläinen: Se sai alkunsa, kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Tampereelle ja kehittyi 1960-luvulla Tampereen yliopistoksi.

    Professori Martti Häikiö kartoittaa Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja koulujen lisäksi Helsingin Sanomia ja muita lehtiä sekä kustantamoja, kuten WSOY:tä ja Otavaa.

    Kirja pyrkii nostamaan esiin historiallisia käännekohtia, mutta niitä löytyy toisen maailmansodan jälkeisestä nopean kehityksen ajasta niin paljon, että lukija ei tahdo pysyä mukana. Muutama ratkaiseva murros jää mieleen. Ne liittyvät aatteellisiin ja poliittisiin pyrkimyksiin ja osoittavat samalla, miten puolueettomana ja objektiivisena pidetty tiede ja koulutus ovat sidoksissa poliittisiin ja aatteellisiin arvoihin ja päämääriin.

    Ensimmäisen murroskohdan Häikiö sijoittaa 1960-luvun puoleen väliin ja toisen kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan.

    Toisen maailmansodan jälkeen vasemmisto pääsi yhteiskunnan eri alueilla niskanpäälle. Seurauksena oli, että yksityisten oppikoulujen ja kansakoulujen välinen rinnakkaisjärjestelmä pyrittiin lakkauttamaan eriarvoisuutta ruokkivana ja tilalle pystytettiin kaikille yhteinen peruskoulu. Yliopistot siirrettiin valtiolle ja niiden toiminta pyrittiin tarkoin suunnittelemaan ja keskittämään.

    Usko keskittämisen ihmeitä tekevään voimaan näkyi jopa tietokonejärjestelmissä. Uskottiin, että maailma kulkee kohti valtavaa keskustietokonetta ja keskitetty IBM-malli näytti tulevaisuuden tien.

    1970-luvulla taistolaisuus vei tämän äärimmilleen. Tutkinnonuudistus tähtäsi valtion johtavaan rooliin koko tutkimuksen kentässä. Vapaat ja itsenäiset tutkimusyhteisöt muutettiin valtion tilivirastoiksi. Tämän symboliksi oli jo 1960-luvulla noussut tieteen huipuista koostuneen Suomen Akatemian lakkauttaminen.

    Tätä kehitystä on kiintoisaa verrata 2000-luvun muutoksiin. Uuden yliopistolain myötä yliopistot siirtyivät valtion tilivirastoista uuteen autonomiaan, joka ulottuu taloudelliselle tasolle asti. Siinä huipentuu 1980-luvulta alkanut keskittymisen purkaminen.

    Tekniikan ja talouden kehitystä korostava Häikiö tuo esiin tasapuolisesti myös uudistukseen kohdistuneen kritiikin, jonka mukaan uudistus on vienyt vain ojasta allikkoon – valtion sijasta vapaata tutkimusta säätelevät ja kaventavat nyt markkinatalouden pakot.

    Entä miltä näyttää yliopistojen ja koulujen tulevaisuus?  Viekö tie yhä enemmän oikealle vai voisiko olla mahdollista siirtyä vihdoin kokonaan pois politiikan, talouden ja muiden ulkoisten voimien ohjauksesta kohti aitoa autonomiaa ja innovatiivisuutta?

    Tämän kysymyksen Tiedon metropoli väistämättä herättää, mutta vastaus jää lukijan pohdittavaksi. Ainakin se takaisi tieteellisten vallankumousten jatkumisen ja uusien einsteinien syntymisen.

    Pekka Wahlstedt