Emmin elämän kynnyksellä

    Miäs pakinoi - Anne Mölsä

    Miäs pakinoi – Anne Mölsä

    Eksää viäkään oo päässy kiinni tyäelämään, äite kysyi heti kun vastasin. Jos oisin, ei ääneni olisi uninen kello 10:13.

    Rupateltiin aiheesta tovi, ja puhelun loputtua sisäelimien seudulla tuntui uusi kivistys.

    Mää suljin koneelta kaksi väitöskirjatiadostoa, joista toinen oli siinä mallissa, että sen olis voinut jo viime viikolla palauttaa. Napsautin kiinni myäs vastausluonnokset sähköposteihin, joissa mua kyseltiin juontajaksi runomatineaan ja ekoloogiseen iltaan, tiadusteltiin halukkuutta kirjoittaa filosoofiseen aikakauslehteen essee jääpallon fenomenologiasta, ja kyseltiin millon ottaisin taas vapaaehtoisvuaron itsemurhainehkäisypuhelimessa.

    Mun oli aika ottaa itteäni niskasta kiinni.

    Olin saanu perseelle potkun.

    Mää naputtelin selaimeen mol.fi. Olin syljeskellyt kattoon, loisinut kämpilläni ilmesesti jo jonnin aikaa, sillä osoite ei enää ollu voimassa. Nykyinen osoite oli se ja se. Mää nappasin alueen ja kaupungin ja aloin selaileen. Siähän oli tyäpaikkoja millä mitalla. Suamessa jokainen löytää tyäpaikan, jos ei sitä tiatoisesti välttele, mää muistin, ja samalla häveten tunnustin vältelleeni tyätä aktiivisesti jo useita vuasia. Heideggerin ja Beauvoirin ja Woolfin ja Kierkegaardin ja Sapfon ja Tommy Hellstenin kirjat mun sänkyni ympäristössä puhuivat karua kiältään noista vuasista.

    Mää soitin puhelun ja heti nappasi kiinni. Haastatteluun mää pääsisin jo seuraavana päivänä. Mää latasin kolme kirjastokassia täyteen noita 7-83 kertaa uusittuja teoksia, ja laskin kassit eteiseen. Heti näytti huane siltä, että täällä asuu ihminen, joka on päässyt elämään kii.

    Seuraavana aamuna mää ajoin partani, suin tukan vesikammalla ja ruiskautin kainaloihin miähekästä löyhyä. Otin oikeen bussin kaupunkiin, siittä tuli olo, että olen joku matkalla jonnekin. Kellokaan ei ollut kun vasta 8:47. Mää olin Kynnyksellä.

    Mää saavuin keskustan kupeessa sijaitsevan liikehuaneiston alaovelle kahta minuuttia ennen sovittua aikaa. Hiano suaritus. Summeri törisi ja mää pääsin sisään. Kerroksesta avautui ovi konttoriin, jossa oli harmahtava muavimattolattia, kansioita ja vanhoja puhelinluetteloita pursuava kirjahylly sekä johtajanpöytä, jossa istui huanoryhtinen viiksimiäs kaljulla ja kultakellolla – Laitikkala. Minkäs ikänen sää olet, miäs kysyi. Ooksää kova höpötteleen puhelimessa.

    Mut ohjattiin viäreiseen huaneeseen, jossa istui kalpeanaamoja kuulokkeet korvilla. Mää istuin laitimmaiseen koppiin ja sain eteeni kaksi monistetta, joista toisessa oli puhelinnumeroita ja toisessa repliikit, joilla ihmisen saa tekemään asioita, joita se ei normaalisti halua tehdä.

    Mää tyäskentelin ahkerasti vartin. Jostain oli siat kuallu tulipalossa, joku oli itte kualemassa syäpään. Seuraava ääni puhelimen perässä tuumasi mulle, että kuulostaa huijaukselta koko tää teidän homma. Välitin terveiset Laitikkalalle, joka ähkäisi ja risti jalat tyäpöytänsä kulmalle. Sitkeyttä sitkeyttä, se sanaili, mutta mää olen aina ollut ennemmin jokotai-luanne.

    Kotimatkalla mää ajattelin kirjoja, joita en ollu ehtiny viä palauttaa. Laitoin äiteelle viästin, jossa kerroin astuneeni tyäelämään ja kerralla siältä pois.