Elämää kolmen sukupolven aikana

    Koskiaho TapioTapio Koskiaho: Elämää kolmen sukupolven aikana. Vehkalahdella ja Haminassa elettyä ja koettua. Tallinna-kustannus Oy. Tallinna 2015. 223 s.

    Dosentti Tapio Koskiaho opetti pitkään valtio-oppia ja yhteiskuntaoppia Tampereen yliopistossa. Hän toimi 1960-luvun lopulla valtio-opin assistenttina ja sitten yhteiskuntaopin lehtorina useamman vuoden. Hän väitteli puolueiden vaaliliittoutumisesta 1977. Muistelmateos ei kuitenkaan kosketa näitä asioita vaan hänen sekä äidinpuoleista sukua (Paronen) että isän puoleista sukua (Forsell, myöhemmin Koskiaho) aina 1860-luvuolta 1960-luvulle asti. Kun perspektiivi on näin pitkä, kertomukset lomittuvat väkisinkin Suomen historian merkkitapahtumiin ja vaiheisiin. Kun arkistoaineistoa ei juurikaan ole ollut käytettävissä, on Koskiaho valinnut suuritöisen, mutta hyvän lopputuloksen tuottavan metodin; hän on haastatellut lukuisia henkilöitä, jotka ovat tunteneet hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Ja mikä parasta, hän on jättänyt haastattelut alkuperäiseen etelä-Karjalan murreasuun, jolloin kansan ääni on päässyt autenttisena esiin.

    Kun on kysymys Haminasta ja sen lähiseuduista, ei tietenkään voi olla törmäämättä urheilijoihin, varsinkin hiihtäjiin ja pesäpalloilijoihin, onhan seutu ollut pitkään yksi lajien tuottelias miilu. Haminan Palloilijat voitti aikoinaan pesäpallossa Suomen mestaruuden ja on näihin vuosikymmeniin saakka tuottanut tasokkaita siirtopelaajia moniin seuroihin, vaikka oma menestys ei ole enää yltänytkään entiselle tasolle. Koskiaho itse ja ainakin nuorin veljistään oli myös aikanaan kovatasoinen pesäpalloilija. Niinpä Tapio ei ole malttanut olla kertomatta, miten hän kerran sivalsi pallon maisemiin kuuluisan Olli Hanskin, monikertaisen Itä-Länsi-pelaajan, jalkojen juuresta ja kiersi kunnarin! Kyllähän sellaiset mieleen jäävät ja ovat muistelun arvoisia.

    Se, mikä politiikan tutkijan silmään teoksessa erityisesti osuu, ovat paikallista kunnallispolitiikkaa ja erityisesti vanhan maalaisliiton toimintaa koskevat jaksot, Koskiahon suvussa kun oli useita kunnallispoliitikkoja. Poliittisen historian näkökulmasta teoksessa on monta kiintoisaa välähdystä erikoislaatuisista henkilöhistorioista ja sattumuksista kuten Jalmari Leväsen, viipurilaisen toimittajan seikkailuista 1900-luvun alun Venäjällä. Kiintoisia ovat tietenkin myös kapinakevään 1918 tapahtumien kuvaukset jokaiselle historiasta viehättyneelle. Toiset olivat punaisia, toiset valkoisia niin kuin niin monessa suvussa.

    Jäätyään 1977 pois yliopisto-opettajan tehtävistä Koskiaho siirtyi Työsuojeluhallituksen leipiin, joka oli muuttanut hiljan Tampereelle. Sen puitteissa tapahtunut työskentely johti Viro-kontakteihin. Suomalaiset auttoivat näet rakentamaan Viroon länsimaalaistyyppistä työsuojeluhallintoa. Koskiaho työskenteli 1990-luvulla muutaman vuoden myös Japanissa, joille kokemuksille on omistettu toiseksi viimeinen luku. Kaiken kaikkiaan Koskiahon muisteluteos on lajissaan poikkeuksellinen, mutta ehdottomasti kiintoisa lukukokemus.

    Olavi Borg
    valtio-opin emeritusprofessori