Hätä on tarpeen

    UschanovTommi Uschanov: Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965−2015. Teos 2015, 192 s.

    Vuonna 1964 Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson julisti: ”Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme.” Nykyään yksikään julkinen keskustelija ei uskaltaisi väittää mitään näin optimistista.

    Puoli vuosisataa sitten uskottiin, että maailma kehittyy ja menee eteenpäin. Nyt eletään avuttomuuden ja neuvottomuuden vallassa markkinavoimien, ilmastonmuutoksen, terrorismin ja muiden vastaavien vietävänä.

    Tähän tapaan kirjoittaa filosofi ja tietokirjailija Tommi Uschanov uudessa teoksessaan. Kyllä hän myöntää, että 1960-luvullakin oli kriisejä ja presidenttejä murhattiin, mutta kriisit koettiin hetkellisiksi häiriöiksi matkalla kohti parempaa ja onnellisempaa yhteiskuntaa.

    Käsitys kehityksen muuttumisesta päinvastaiseen suuntaan syntyi jo 1960-luvun lopussa, mutta vahvistui yleisestikin holhoavana ja värittömänä pidetyllä 1970-luvulla.

    1960-luvulla sähkö ja juokseva vesi asunnoissa ja kiihkeästi kasvava autokanta oli saanut sodan ankeudesta toipuneet kokemaan olevansa taivaanporteilla. Tämä kehitys, jossa tieteellä ja taloudella oli merkittävä rooli, törmäsi 1970-luvulla öljykriisiin ja ympäristöongelmiin.

    Nyt elämme monien mielestä silmittömän ahneuden ja väkivallan ja koko maailman tuhon partaalle ajaneen ilmastonmuutoksen aikaa. Uschanov kuitenkin tuo valoa tämän pimeyden keskelle ja väittää, että nykyajan pessimismi on pitkälle asenteellista ja psykologista. 1960-luku näytti ihanalta auringon nousulta, koska takana oli toisen maailmansodan pitkä pimeys. Nyt sähkö ja juokseva vesi ovat selviöitä, eikä kukaan osaa edes kuvitella maailmaa, jossa niitä ei olisi.

    Tämän takia pienetkin ja harvinaisetkin häiriöt ja onnettomuudet koetaan valtaviksi katastrofeiksi. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli sata vuotta sitten runsasta, mutta kun nykyään yksi lapsi menehtyy onnettomuudessa, media nostaa sen otsikkoihin ja antaa käsityksen, että jotain poikkeuksellisen katastrofaalista on tapahtunut. Voi vain kuvitella millainen paniikki syntyisi, jos lapsikuolleisuus nousisi samalle tasolle kuin sata vuotta sitten.

    Hätä on tarpeen osoittaa, että hätä ei ole sittenkään tämän näköinen. Maailma ei ole mennyt huonompaan suuntaan sitten kultaisen 1960-luvun. Eikä 1960-lukukaan ollut niin kultainen, Vietnamin sota ja muut vastaavat pimensivät taivasta tuolloinkin. Kiintoisaa on, millaisena ihmiset hahmottavat 2010-luvun viidenkymmen vuoden kuluttua.

    Pekka Wahlstedt