Suomalaiset surevat itsekseen

    kukkaEtenkin miehet saavat apua luonnossa liikkumisesta menetyksen kohdatessa.

    Suomalaisten tapa surra läheisen menettämistä on kansainvälisesti poikkeavaa. Vaikka jokainen suru ja jokainen sureva ihminen on omanlaisensa, yhteisiä piirteitä on löydettävissä.

    Suomalaiset surevat paljon omissa oloissaan, omissa kodeissaan. Suomessa ei juuri hautajaisia lukuun ottamatta kokoonnuta yhdessä suremaan, kuten esimerkiksi Etelä-Euroopassa on tapana. Läheisensä menettäneiden kokemuksia tutkittaessa on käynyt ilmi, että erityisesti suomalaiset miehet löytävät lohtua luonnossa liikkumisesta, kertoo Tampereen yliopiston hoitotieteen professori Marja Kaunonen.

    – Monet miehet kuvaavat, että he ovat vahvana perheen tai puolison läsnä ollessa. Mutta sitten he lähtevät lenkille metsään, ja yksinollessaan he saattavat huutaa ääneen, antaa surun purkautua vaikka potkimalla kiviä, Kaunonen sanoo.

    – Luonto ja liikunta ovat yleisiä selviytymiskeinoja.

    Vastaavaa ei esiinny kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa, joten voidaan puhua suomalaisesta erityispiirteestä.

    Suomalaisten vahva piirre, työorientoituneisuus, näkyy myös suremisessa. Monet haluavat mahdollisimman pian palata normaaliin päivärytmiin.

    – Kun läheinen kuolee, olisi tärkeää voida olla sairauslomalla. Suru vaikuttaa esimerkiksi keskittymiskykyyn. Mutta useat surevat haluavat päästä nopeasti takaisin töihin, jotta he saavat muuta ajateltavaa.

    Marja Kaunonen on tutkinut sosiaalista tukea ja tuen vaikuttavuutta perheenjäsenen kuoleman aiheuttaman surun yhteydessä. Nykyään hänen ryhmänsä tutkii perheiden tuen tarvetta niin myönteisissä elämän muutostilanteissa, kuten lapsen syntymässä, kuin syöpään sairastuneiden perheissä tai lapsettomissa perheissä.

     

    Paras tapa auttaa ihmistä surussa on läsnäolo. Se, että ei jätetä yksin ja että lähipiiri, ystävät ja perhe ovat tukena. Selviytymisessä auttaa ajatus siitä, että elämä jatkuu. Esimerkiksi lasten takia täytyy pystyä nousemaan ylös aamulla.

    Läsnäolo ja kuunteleminen ovat paras tapa auttaa, Marja Kaunonen sanoo.

    Läsnäolo ja kuunteleminen ovat paras tapa auttaa, Marja Kaunonen sanoo.

    Marja Kaunonen perustaa ajatuksensa tuesta Kahnin teoriaan, jossa tuki nähdään kolmena toimintona: apuna, vahvistuksena ja myötätuntona. Teoriaan liittyy ajatus, että tuki on vuorovaikutteista. Tuen saaja voi olla myös tuen antaja.

    – Se, että sureva kokee itsensä tärkeäksi, että hän voi tukea lapsiaan tai toisia ihmisiä, antaa elämälle tarkoitusta, Kaunonen sanoo.

    Sureva ei saisi kuitenkaan joutua liikaa tukijan rooliin, vaan omalle surutyölle on saatava tilaa.

    Kun ihminen on herkkä ja haavoittuvainen, pienetkin asiat merkitsevät. Ystävällinen sana tai kosketus sairaalan henkilöstöltä voi jäädä loppuiäksi mieleen. Tai se, miten sairaalassa annetaan omaiselle menehtyneen vaatteet. Kaunosen tutkimuksessa moni mainitsi yksityiskohtana sen, kuinka menehtyneen omaisen vaatteet luovutettiin mustassa muovipussissa tai jätesäkissä. ”Eiväthän ne jätettä ole”, sanoivat omaiset.

    – Ne voivat olla hyvinkin pieniä asioita, joista toinen osapuoli ei välttämättä edes huomaa, että niin pienet asiat merkitsevät jotain surevalle.

    Surevalla on oltava lupa surra. Niin että voi mennä haudalle, katsella valokuvia ja miettiä hyviä muistoja, jotka kantavat eteenpäin.

    – On todella tärkeää, että ihminen saa puhua tapahtumasta ja kokea, että hän tulee kuulluksi. Siksi esimerkiksi vertaisjärjestöt ovat tärkeitä. Kun omassa perheessä tapahtunutta kerrataan moneen kertaan, lähipiiri saattaa väsyä, Kaunonen sanoo.

    – Monesti saamme palautetta, että kokemusasiantuntijat osaavat tukea tunnetasolla eri tavalla. On myös helpompi ottaa tuki vastaan sellaiselta, jonka tietää kokeneen saman.

     

    Suru on yksityistä, eikä surevaa henkilöä tunnista kadulla esimerkiksi mustasta vaatetuksesta. Suru saa kuitenkin uusia merkkejä. Kaunosen ryhmässä väitöskirjansa tehneen Anna Liisa Ahon tutkimuksessa on mukana isiä, jotka olivat menettäneet lapsensa. Moni heistä otti lapsen kuvan tai jalanjäljen tatuointina ihoonsa – joskus sydämen päälle.

    – Muistan vielä sellaista aikaa 1970-luvulla, että hautajaisissa naisilla oli suruhuntu. Miehillä oli puvussa surunappi. Puhuttiin lesken vuodesta, eli mustia vaatteita käytettiin vuosi puolison kuoleman jälkeen, Marja Kaunonen kertoo.

    Ennen suurissa perheissä maaseudulla ja kaupungin kortteliyhteisöissä syntymä ja kuolema olivat enemmän läsnä arjessa kuin nykyään.

    – Kuoleman kohtaaminen nyky-yhteiskunnassa ei ole tavallista. Agraariyhteiskunnassa kotieläimet kuolivat ja vanhukset kuolivat. Lapsesta asti nähtiin, että elämä alkaa ja päättyy.

    Nykyisissä pienissä perheyksiköissä, joissa on yleensä vanhemmat ja lapset, kuolema tulee harvoin lähelle. Kun kuolema tulee vieraaksi, se tulee ilmiönä vaikeammaksi.

    Menetys ja suru ovat myös tutkijalle rankkoja aiheita.

    – Kun tein väitöskirjaani ja luin ensimmäisen kerran laadullista aineistoa, itkin ja myötäelin kertomuksia, jotka olivat todella koskettavia. Sen jälkeen piti asennoitua niin, että tämä on tutkimusaineisto, josta haen tietoa. Mutta kyllä siihen menee tunteella mukaan, Marja Kaunonen kertoo.

    Menetyksen kokemuksia on tärkeä tutkia siksi, että tragedian kohdanneita osattaisiin tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Usein tutkimuksissa tehdään tuki-interventio, jonka toimivuutta tutkitaan. Esimerkiksi lapsensa menettäneisiin perheisiin otti yhteyttä vertaistukija, ja heille annettiin sairaalassa kirjallinen tukipaketti, jossa oli apua ja ohjeita avun hakemiseen.

    Tutkimuksissa on todettu, että tuki-interventioihin osallistuneiden elämänlaatu on parantunut, heidän syrjäytymisensä on vähentynyt ja surussa selviytyminen on helpottunut.

     

    Toisinaan unohdetaan, että suru ei tuo mukanaan pelkästään kielteisiä asioita. Niin läheisen menetyksessä kuin omassa sairastumisessakin ihmisen elämänarvot muuttuvat ja tärkeät asiat nousevat esiin eri tavalla. Kun menetyksestä on kulunut aikaa, ihminen alkaa tunnistaa omaa muutostaan ja persoonallisuuden kasvua.

    – Kun menetämme jonkun läheisen, emme enää palaa samaksi ihmiseksi, joka olimme ennen menetystä.

    Teksti Tiina Lankinen
    Kuvat Jonne Renvall

    Lue myös: Tiedonsaanti on osa tukea