Historianfilosofia

HistorianfilosofiaKari Väyrynen ja Jarmo Pulkkinen (toim.): Historianfilosofia. Vastapaino 2015. 436 s.

Monen historioitsijan seinällä roikkuu taulu, jossa lukee tieteellisen historian isän Leopold von Ranken lause, että historian on tutkittava sitä, mitä tapahtui todella. Taulun heilumaan pistävä Historianfilosofia-kirja onkin kirjoitettu historiantieteen objektiivisuuteen ja puolueettomuuteen uskoville historioitsijoille.

Kirjassa käsitellään paljon luonnontieteellisen selittämisen ja ihmistieteellisen ymmärtämisen välistä vaikeaa suhdetta. Ihmiset eivät tee historiaansa kuin koneet. Intentiot ja merkitykset täytyy pystyä eläytyen ymmärtämään. Mutta ihmiset myös tuottavat teoillaan kausaalisesti muutoksia, eli selittämiselläkin on sijansa.

Ihmistieteistä juuri historia avaa portit erilaisille tulkinnoille sen takia, että taitavinkaan tutkija ei voi siirtyä menneisyyteen paikan päälle todentamaan tosiasioita. Hänellä on aikakone vain omassa tulkintoja tekevässä mielessään.

Historianfilosofia esittelee esimerkiksi klassikot Platonin, Aristoteleen, evoluutioteoriaa ennakoineen Diodoroksen, lineaarisen aikakäsityksen kehittäjän kirkkoisä Augustinuksen, tieteelliseen kehitykseen uskoneen valistuksen, valistusajalle vaihtoehtoista historiaa hahmottaneen Jean-Jacques Rousseaun, tieteellisen historiankirjoituksen isän Leopold von Ranken, länsimaiden perikatoa julistaneen Oswald Spenglerin ja käsityksen yhtenäisestä historian kulusta romuttaneen Michel Foucaultin.

Antiikissa historia kiersi kehää luonnon tavoin, Jeesuksen syntymä mursi kehän ja avasi tien eteenpäin kulkevalle historialle, valistuksen edistyksen myytti puki sen tieteellisen kehityksen asuun. 1800-luvulla luotiin ihanne todellisuutta heijastavasta objektiivisesta historiankirjoituksesta.

Samaan aikaan monet Nietzschestä Foucaultiin toivat esiin tosiasian, että historiantutkija on aina itse oman aikansa vanki ja tulkitsee historiaa tietystä perspektiivistä. Mutta esimerkiksi Nietzsche ei pitänyt tätä huonona asiana. Historian peilistä voi oppia tuntemaan itseään ja tulla tietoiseksi oman ajan tiedostamattomista ennakkoluuloista.

Monien muidenkin filosofien mielestä historioitsijan tulee abstraktin kuvailun ja luetteloimisen sijasta nähdä itsensä osana historian tutkimusprosessia. Tällöin pystytään kumoamaan vanha fraasi, että historiasta ei voi oppia mitään uutta ja välttymään samojen virheiden toistamiselta.

Siihen ei enää ole varaakaan, ja on opettavaista lukea, miten 1700-luvun lopulla höyrykoneiden ja muiden tekniikan ihmeiden tullessa Immanuel Kant oli huolissaan ympäristön saastumisesta ja valtioiden asevarusteluista. Oswald Spengler puhui koneeksi muuttuneesta sivilisaatiosta, metsien häviämisestä, lajien sukupuutosta ja kokonaisten kansojen maataloutta uhkaavasta ilmastonmuutoksesta.

Pekka Wahlstedt