Terveyttä vai hyvinvointia?

    Jari Teperi

    Juha Teperi

    Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan terveys on fyysisen, henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin täydellinen tila. Vakiintuneeseen määritelmään liittyy ongelmia. Harva saavuttaa nirvanamaisen tilan ainakaan pidemmiksi ajanjaksoiksi. Luokitellessaan useimmat ihmiset ei-terveiksi WHO on tahtomattaan luonut pohjaa yhä laajenevalle medikalisaatiolle, elämän ilmiöiden lääketieteellistämiselle.

    WHO:n määritelmän laatimisen aikaan 1940-luvulla yhteiskunnan sijoitukset terveyteen menivät pitkälti akuuttien sairauksien hoitoon. Nykyään valtaosa toiminnasta liittyy pitkäkestoisiin hyvinvointiongelmiin. Kertatemppujen sijasta tarvitaan jotain muuta.

    Kansainvälinen asiantuntijajoukko julkaisi vuonna 2011 arvovaltaisella forumilla ehdotuksensa uudeksi terveyden käsitteeksi. Heidän mukaansa terveys on ”kykyä sopeutua ja pärjätä [self-manage]” sosiaalisten, fyysisten ja emotionaalisten haasteiden kohdatessa (Huber ym. 2011). Yksilö nähdään dynaamisessa suhteessa ympäristöönsä, ei oman kuplansa sisällä. Samalla tulee näkyväksi vaikkapa vanhuksen, vammaisen ja diabeetikon oikeus terveyteen.

    Uudella tavalla ajateltuna terveyttä tuotetaan ennen kaikkea ihmisen arjessa. Kysymys on olemassa olevien voimavarojen aktiivisesta hyödyntämisestä, ei passiivisesta toimenpiteiden kohteeksi alistumisesta.

    Sopeutumista korostava määritelmä on saanut sekä myönteistä että kielteistä palautetta. Kritiikin kärki kohdistuu kahtaalle. Yhteiskunnallisesti suuntautuneet ajattelijat haluaisivat laajentaa terveyden käsitettä poliittisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin, kun taas osalle lääkäreistä kliinisen työn erityisyydestä tinkiminen tuntuu vaikealta.

    Mutta sitten päiväunille. Miltä tulevaisuus näyttäisi, jos ottaisimme uuden näkökulman tosissamme? Oppisimme tarkastelemaan hyvinvointia ensisijaisesti ihmisten kautta. Eniten tukea tarjottaisiin niille, joiden arki on pahiten epätasapainossa. Tämä näkyisi myös palvelujärjestelmään tehtävissä investoinneissa.

    Löytäisimme kokonaan uusia tapoja tukea ihmisten pärjäämistä. Silloin kun mahdollista, tuen muodon määrittelisi sen saaja. Sama pätisi sen linjaamiseen, mikä on oikeata pärjäämistä.

    Arjen kautta tarkasteltuna järjestelmän sektorisiilot näyttäisivät merkityksettömiltä. Ihmiselle kun on saman tekevää, mistä tuutista apu tulee. Juhlapuheiden sote-integraatio muuttuisi itsestään selvyydeksi. Ja lopulta: Sosiaalisen kentässä käytetty puheenparsi arjesta, toimintakyvystä ja osallisuudesta löytäisi tiensä terveysväen käyttöön sen omista lähtökohdista käsin. Keinotekoinen jako terveyteen ja muuhun (sosiaaliseen) hyvinvointiin häviäisi. Ihminen kun ei ole vieläkään oppinut voimaan hyvin kahdella eri tavalla.

    Juha Teperi
    Kirjoittaja on terveystieteiden yksikön johtaja.