Demokratiaa ilman politiikkaa – tervetuloa yhteiskuntamme suojatuimmalle elämänalueelle

    nelmaMiltä kuulostaisi edustuksellisen demokratian kehittäminen Suomessa suuntaan, jossa edustuksellisuus ei perustuisikaan näkemyksiin ja arvoihin vaan ikäluokkiin, asuinalueisiin ja työpaikkoihin? Eikö suurin piirtein saman ikäinen, samalla alueella asuva tai samassa paikassa työskentelevä henkilö olekin hyvä puolestapuhuja sinua koskevissa asioissa? Naapurillasi on luultavasti kanssasi varsin yhtenevät ajatukset sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisestä ja kuka tahansa työtovereistasi osaisi varmasti ottaa puolestasi kantaa palkkiojärjestelmän uudistamiseen.

    Entäpä mitä ajattelette siitä, että armeijan alokasryhmistä valittaisiin edustajat upseerien rekrytointitiimeihin? Demokratian ideaalien mukaisesti sotilailla olisi näin mahdollisuus vaikuttaa koulutuksensa laatuun ja kouluttajien soveltuvuuteen juuri heidän yksikkönsä johtamiseen. Toimintamalli tuottaisi varmasti sitoutuneen työyhteisön, kun hierarkkiset auktoriteettisuhteet tulisivat näin kyseenalaistetuiksi.

    Vaikka molemmissa esimerkeissä toteutetaan joitakin demokraattisia ideaaleja, ei niiden mielekkyyden kyseenalaistamiseen kansanvaltaisen järjestelmän uudistuksina tarvita yhteiskuntatieteellistä koulutusta. Niin yllättävältä kuin se voikin tuntua, tilanne muuttuu, kun siirrytään yleiseltä tasolta lasten ja nuorten elämänpiireihin. Niitä koskien kysymykset Onko edustuksellista demokratiaa mahdollista toteuttaa ilman politiikkaa? ja Voiko kansalaisvelvollisuuden suorittaminen sisältää osallistumista tämän velvollisuuden institutionaaliseen järjestämiseen? ovat enemmän kuin relevantteja.

    * * *

    Lasten ja nuorten ryhmäytymistä on lähdetty tukemaan pääasiassa oppilaan ja asukkaan rooleista käsin.

    Alle 18-vuotiaat Suomessa asuvat henkilöt muodostavat alaikäisten väestön – arkikielisesti ”lapset ja nuoret” – joiden kansalaisrooli on erityinen. Heitä koskevat erilliset kansainväliset ihmisoikeudet, jotka korostavat nuorten ikäluokkien yhdenvertaisuutta. Lasten oikeudet määrittelevät, että koska lapset ja nuoret eivät pysty huolehtimaan itse itsestään, aikuisten tulee huolehtia heidän perustarpeistaan, suojella heitä vaaroilta ja nähdä erityistä vaivaa heidän näkemystensä kuulemiseen.  Oppivelvollisuus on yksi näitä periaatteita toteuttava yleismaailmallinen käytäntö. Lasten oikeudet velvoittavat valtioita myös suhtautumaan nuoriin ikäluokkiin yhteiskunnan jäseninä, joiden näkemykset ovat yhtä arvokkaita kuin muidenkin kansalaisten.

    Aikuisväestön keskuudessa kansalaisosallistuminen perustuu pitkälti poliittiseen ryhmäytymiseen, jossa samanmieliset ihmiset lyöttäytyvät yhteen ja edustavat toisiaan tärkeiksi katsomissaan asioissa. Lasten ja nuorten ryhmäytymistä on lähdetty tukemaan pääasiassa oppilaan ja asukkaan rooleista käsin, vaikkapa siten, että tietyissä koulutusyksiköissä oppivelvollisuuttaan suorittavat, ikäryhmittäisiin opiskeluosastoihin jaetut ihmiset valitsevat keskuudestaan edustajat, jotka vievät oppilaiden äänen koulun hallinnollisiin prosesseihin. Esimerkiksi oululaisessa Ritaharjun koulussa oppilaskunnan edustajat haastattelevat opettajakandidaatteja rehtorin avustuksella ja toteuttavat näin edustuksellista demokratiaa (HS 22.3. C10).

    Monissa kunnissa on lapsista ja nuorista koottu raateja, jotka puhuvat lapsiväestön puolesta esimerkiksi maankäytön suunnittelun prosesseissa. Näihin valikoituu tyypillisesti mukaan aktiivisia lapsikansalaisia, joiden vanhemmatkin kuuluvat usein aktiiviseen väestönosaan. Sekä koulu- että alueperustalta toimivat lasten ja nuorten edustajat voivat olla mukana myös laajemmissa osallistumisjärjestelmissä, kuten kuntien lapsiparlamenteissa ja nuorisovaltuustoissa.

    Missään näistä toimintaympäristöistä edustuksellisuuden perustana ei ole poliittisuus. Mieleen juolahtaa kysyä, miksi lapsiin ja nuoriin ei suhtauduta demokraattisen periaatteen mukaisesti kansalaisina, joiden mahdollisuus ilmaista erilaisia näkemyksiä on kansanvaltaisen yhteisön elinvoiman salaisuus? Voisivatko lasten ja nuorten ryhmäytyminen ja moninaiset näkemykset olla niin pelottavia, ettei julkishallinnossa osattaisi käsitellä niitä? Nykyisellään kuuluviin tulevat pääasiassa ne äänet, jotka on institutionaalisesti hyväksytty ja sopiviksi havaittu.

    * * *

    Jos lapsille ja nuorille halutaan taata yhtäläiset kansalaisoikeudet aikuisväestön kanssa, heitä pitäisi pyrkiä kuulemaan niiden ryhmien pohjalta, joihin he ovat itse valinneet liittyä tai joita he ovat muodostaneet. Tällaisia ovat esimerkiksi kaveriporukat ja harrastusryhmät, eivät koululuokat ja naapurustot. Tai miksei lapsia ja nuoria kannusteta muodostamaan ryhmiä, jotka tunnistavat eroja heidän näkemyksissään ja intresseissään? Jos oppilaiden näkemyksiä halutaan huomioida koulun rekrytointipäätöksissä, miksei niitä kysytä heiltä ja sisällytetä päätöksentekoon? Yksin tai kaveriporukassa laaditut lyhyet kirjalliset kannanotot toisivat näkyviin oppilaiden erilaisia näkemyksiä ja moninaisia arvoja valikoitujen kysymysten sijaan.

    Kriittisen tutkijan mieleen hiipii ajatus, ettei lasten osallistamisessa ehkä olekaan aina kysymys kansalaisoikeuksien toteuttamisesta vaan ”lapsen äänen” haltuun ottamisesta ja näin lasten ja nuorten moninaisten näkemysten vaientamisesta. Kun Ritaharjun koulun rehtori muotoili yhdessä oppilaskunnan edustajien kanssa sopivia kysymyksiä esitettäväksi kouluun hakeutuville opettajille, mitä hän oikeastaan halusi oppilasosallistumisen kautta saavuttaa? Parempia rekrytointeja? Vai itseään hallinnoivia oppilaita ja auktoriteettinsa kyseenalaistavia opettajia, jotka toteuttavat ajan hengen mukaisia tavoitteita mahdollisimman kyseenalaistamattomasti?

    ”Miten saat oppilaat ylittämään oman rimansa” kysyy oppilashaastattelija. Mitä sinä töihin pyrkijänä vastaisit tälle 14-vuotiaalle pojalle?

    Kirsi Pauliina Kallio
    Kirjoittaja on akatemiatutkija ja lapsuuden tutkimuksen dosentti.

    Miksi lapsiin ja nuoriin ei suhtauduta demokraattisen periaatteen mukaisesti kansalaisina, joilla on mahdollisuus ilmaista erilaisia näkemyksiä?