Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen

    Marjo Vuorikoski

    Marjo Vuorikoski

    Olen taas viime aikoina miettinyt vieraantumista. Työpaikasta, työstä, itsestäni. Mielessä pyörivät Hectorin laulun sanat.

    Vieraantuminen on käsite, jota taottiin tajuntaani aloittaessani yhteiskuntatieteiden opinnot 1970-luvulla. Kiivain marxilaisuuden aika oli jo ohi, mutta kurssien lukemistoon kuului edelleen siihen liittyvät käsitteet.

    Parikymppisenä koin vieraantumisen käsitteen haltuunoton vaikeaksi. Sen oivallettuani aloin tajuta, mitä vieraantuminen tunnekokemuksena merkitsee. Maailmankatsomuksen muutoksessa rämpiessäni avautui myös tiedostamisen käsite.

    Nyt vieraantumista miettiessäni huomaan, että olen kokenut sitä koko elämäni. Koulussa istuin mieluiten ikkunan vieressä tuijottelemassa ulos, yliopistoon tullessani ihmettelin, miksi opetus on niin virallista ja etäistä. Aloittaessani valmistumisen jälkeen työni suuressa sairaalassa kummeksuin jäykkiä ammattirooleja ja hierarkioita. Miksei minun yhteiskuntatieteellinen tietämykseni ollut niin tärkeää kun lääkärien luonnontieteellinen tieto?

    Ison byrokratian arjen hyörinnässä katosi isompi horisontti. Mikä järjestelmä tämä oikein on? Miksi työn kohteena olevat kärsivät ihmiset esineellistetään? Kuolemisen ja kärsimyksen lähellä eläminen ahdisti. Oli pakko lähteä jatkamaan oman paikan etsimistä.

    Kun aloitin 1980-luvun lopulla tutkijana yliopistossa, tunsin että maailma oli avoin – sain ajatella itse, sain kyseenalaistaa. Miettiä suuria kokonaisuuksia. Tuntui, että rajana oli vain oma ymmärrykseni.  Aika pian kuitenkin valkeni, että yliopistossa ovat omanlaisensa säännöt ja normit, joiden mukaan piti toimia. Opin mitä saa kyseenalaistaa ja mitä ei.

    Löysin vieraantumisen ja ulkopuolisuuden tunteilleni kanavan. Tutkimusalueeni kasvatustieteen valtavirran marginaalissa innosti. Vallan, intressipolitiikan ja epätasa-arvon kysymykset kiehtoivat. Syvennyin piiloista valtaa ja eriarvoisuutta tuottavien mekanismien näkyväksi tekemiseen. Etsimään toisin kasvatuksen mahdollisuuksia. Monet opiskelijat ovat kanssani innostuneet siitä.

    Vieraantuneisuus on jälleen alkanut kiristää otettaan. Yliopistouudistus ja uusliberalistinen markkinoiden kieli ja kulttuuri ovat tuottaneet ympärilleni maailman, jota on vaikea kokea omakseen. Mittamiehet arvioivat meitä ja työtämme kuin esineitä. Haluavat aina vain tehostaa.

    Peilissä silmäni ovat vieraat.
    Huivini kiristää outoa kaulaa.
    Minä olen kohde, jonka mittaajien mieltä en tunne.
    Etsin tilaa ja läsnäoloa.

    Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja yliopistonlehtori.