Kansainvälisyys ei ole yhtä kuin ”Suomen ulkopuolella tapahtuva”

    puheenvuoroKuten Tiina Lankinen Aikalaisessa (27.2.2015) toteaa, kansainvälistymisestä on tullut yliopistomaailman mantra. Eikä suotta, transnationaalissa maailmassa ilmiöt ylittävät valtioiden rajat, jolloin näin kuuluu myös tutkimuksen tehdä.

    Kansainvälistymiskeskustelua kuitenkin vaivaa virheellinen olettamus siitä, että ”kansainvälisyys” on yhtä kuin ”ulkomailla tapahtuva”. Ajatus on virheellinen, sillä se olettaa, että Suomesta käsin ei olisi mahdollista tehdä kansainvälistä uraa.

    Tällainen kansainvälisyyskäsitys on johtanut käytäntöihin, joissa jopa transnationaaleja suhteita tutkivien projektien työpaikat ovat avoinna vain ”ulkomaisille hakijoille”, tai suomalaisille jotka palaavat ”ulkomailta”. Mantramme ei siis olekaan kansainvälistyminen, vaan ulkomaistuminen.

    Ei-suomalaisten asiantuntijoiden rekrytoiminen on hyvä asia. Ongelmalliseksi tällainen kansainvälistymisdiskurssi kuitenkin muuttuu silloin, kun se estää meitä näkemästä kaiken sen kansainvälisesti merkittävän työn, jota tutkijat tekevät Suomesta käsin tälläkin hetkellä.

    Työskenteleminen ulkomaisissa yliopistoissa ei ole ainoa tapa tehdä kansainvälistä uraa. Yliopistoissamme työskentelee jo nyt Erasmus-vaihtoja ja kansainvälisiä perustutkintoja suorittanut tutkijasukupolvi, joiden päivittäinen työkieli on ehkä ensimmäisestä opiskelupäivästä alkaen ollut englanti. Yliopistoissamme ja sen liepeillä työttömänä on valtava massa tutkijoita, jotka kykenevät julkaisemaan alansa parhaissa lehdissä. Monen suomalaisen tutkijan tärkeimmät kollegat työskentelevät, ajatella, ulkomailla.

    Sosiaalisessa mediassa tutkijamme käyvät kahvipöytäkeskusteluja kansainvälisten verkostojensa kanssa, päivittäin, työskennellen useassa eri maassa samanaikaisesti. Näissä keskusteluissa ideoidaan, sattumaltakin, yhteisjulkaisuja tai muita projekteja, joita sitten toteutetaan sähköpostin ja Skypen avulla ylirajaisesti työskennellen. Yhteiskirjoittaminen Manilassa sijaitsevan kollegan kanssa kun ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin kirjoittaminen Helsingissä tai Hervannassa asuvan työkaverin kanssa – edes kotoaan ei ole pakko poistua. Kansainvälinen Suomi on siitä ihmeellinen.

    Verkostojen luominen vaatii matkustamista, mutta ei välttämättä koko perheen muuttamista ulkomaille. Moni on sitä paitsi nähnyt ja kokenut ulkomailla työskentelyn jo opiskeluaikanaan. Kahden päivän kansainvälinen tutkijaseminaari (jopa Tampereella), hyvä Facebook-ketju, tai kahden viikon kenttämatka voi johtaa yhtä menestyksekkäisiin kansainvälisiin projekteihin.

    Yliopistomaailmalta vaaditaan jatkuvasti kansainvälisen kilpailukyvyn parantamista. Olisi ehkä syytä pysähtyä, katsoa ympärille ja tunnustaa se kansainvälinen kilpailukyky, jonka tutkijamme omaavat jo nyt – vaikka asuvatkin Suomessa. Mitä jos edes hetken tukisimme olemassa olevaa tekemistä, sen sijaan, että etsimme jatkuvasti vastauksia ”ulkomailta”?

    Tiina Vaittinen
    Apurahatutkija, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI