Papukaijaefekti

Olli Herranen

Olli Herranen

Jos kaikki maallinen murhe Suomessa pitäisi pukea yhteen sanaan, niin se luultavasti olisi kestävyysvaje. Kestävyysvaje on väestön ikääntymisen ja julkisen talouden suhteeseen liittyvä käsite.

Tutkijat tietävät, että kestävyysvajetta mittaava indikaattori sisältää paljon kyseenalaisia oletuksia, ja että niilläkin sen tarkka määrittäminen on mahdotonta. Keskeisiä oletuksia ovat, että nykyistä budjettipolitiikkaa harjoitetaan aina vuoteen 2060 saakka ja että julkinen sektori on pelkkää kuollutta painoa kansantaloudessa.

Kestävyysvaje perustuu siis ajatukseen, että vain yksityinen sektori osallistuu talouskasvun synnyttämiseen ja että julkisilla investoinneilla esimerkiksi infrastruktuuriin tai koulutukseen ei ole kasvuvaikutuksia. Käsite kiteyttää ne uskomukset, joita meille jatkuvasti julkisuudessa tarjotaan. Julkinen sektori on huono ja tehoton, siinä missä yksityinen sektori on hyvä ja tehokas.

Kestävyysvajeella on käsitteelliseen ongelmallisuuteensa nähden ollut vahva rooli julkisesta sektorista käytävässä keskustelussa. Professori Olli Kangas onkin sanonut, että kestävyysvajeesta on tullut aikamme stiiknafuulia: Mahtisana, johon kaikki uskovat ja jota vastaan kukaan ei väitä siitä huolimatta, ettei kukaan oikein tiedä, mitä se tarkoittaa.

Kuinka tällaisen stiiknafuulian syntyminen on mahdollista? Taloustieteen klassikko John Maynard Keynesin mukaan silloin kun ihmiset eivät itse ymmärrä jonkun yleisesti hyväksytyn väitteen perusteita, he luottavat siihen, että toiset kyllä ymmärtävät. Kun keskimääräismielipidettä ei tohdita kyseenalaistaa, väitteen todennettavuus jää aina muille.

Tätä kutsun papukaijaefektiksi. Papukaijat tunnetaan siitä, että ne oppivat toistamaan mekaanisesti ihmisten puhetta. Aivan samalla tavalla jokainen meistä oppii toistamaan, että kestävyysvaje on kauhea, ja se johtuu julkisen sektorin kelvottomuudesta.

Kirjoittaja on sosiologian väitöskirjatutkija.