Tuntemattoman sotilaan kertoja ei vihaa naisia

    Tuntematon sotilasLiesl Yamaguchi vastaa Aikalaisessa (18/2014) Heikki Laurinollin kysymykseen Väinö Linnan naiskuvasta:”…Tuntemattoman sotilaan kertoja todella vihaa naisia, se käy selvästi ilmi tekstistä.”

    Tavallisena rivilukijana, lähes kuudenkymmenen vuoden lukutaidolla en Linnan sota-romaanista löydä sellaista, mikä oikeuttaisi näin suoraviivaisen tulkinnan. Seuraavassa pari esimerkkiä Linnan teoksen naiskuvasta.

    Kohtaus, jossa naisesta ja naiselle puhutaan kaikkein negatiivisimpaan sävyyn, on kir-jan toiseksi viimeisessä luvussa, jossa Linna kuvaa lotta Raili Kotilaisen kohtaloa. Ko-tilaisen toive yhdestä tavoiteltavasta miehestä on epäonnistunut ja johtanut lopulta useita mieskokemuksia seuraavaan ”lusaantumiseen” ja yleiseen halveksuntaan.

    Kohtauksessa rintamalle täydennykseksi haettu ja hevosmieheksi komennettu yli neli-kymppinen Korpela kohtaa sodan ja miesten kuluttaman Kotilaisen. Huoltokuormasto perääntyy aamuöisellä tiellä, ja sen vieressä rikkoontuneen polkupyöränsä kanssa odot-taa väsynyt lotta kyytimahdollisuutta. Katkera Korpela puuskahtaa ”Herra Jumala! Rintamalotta!” ja kieltäytyy ottamasta Kotilaista kärryille: ”Ei tässä o ennenkän pyhä-nä sontaa ajettu.”

    Täysin toisella tavalla kirjan kertoja kohtelee naista hieman aiemmin, sodan samassa vaiheessa, kolmannessatoista luvussa. Siinä vihkilomalta palaavan kapteeni Kariluodon ajatuksia hallitsee nuori Sirkka-vaimo. ”Pitihän kaikkien tietää, että hänet oli juuri vi-hitty naiseen, jonka ihmeellisyyttä täytyisi koko maailman hämmästellä”, kuvailee ker-toja Kariluodon hellyyteen tukehtuvaa ajatusmaailmaa. Sirkka on Kariluodolle pyhä ja koskematon.

    Ihanteellisen Kariluodon suhtautumista naisiin kuvaa myös kohtaus juuri vallatussa Petroskoissa. Siellä kaikenikäiset paikallisen kantaväestön siviilinaiset ovat karkeille rivivalloittajille vapaata riistaa. Kariluoto tuntee ”häpeää ja vihaa. Tuollai-sia…tuollaisia…mistä niitä tulee?” Kariluodon kaipaavat ajatukset siirtyvät Sirkkaan.

    Kolmantena kirjan esille nousevana naishahmona on nuori itäkarjalainen opettaja ja vakaumuksellinen kommunisti Vera. Hänet lukija kohtaa suomalaisten valtaamassa Petroskoissa, Äänislinnassa, aivan hyökkäysvaiheen lopussa.

    Aliupseerit Hietanen ja Rokka sekä korpraali Vanhala käyvät viattomassa mielessä tapaamassa ”Veerukkaa” ja hänen kahta ystävätärtään. Vanhala soittaa `rammaria´ ja tytöt tanssivat vieraille venäläisiä tansseja. Kyläilijät myös vievät leipää samassa talos-sa asuvalle kahdelle isänsä sodassa menettäneelle orpolapselle. Erityisesti Hietanen kunnostautuu tässä ja siksi hänestä tuleekin nuorten naisten ”lemmikkipoika”. Veralta hän saa hyvyydestään kiitokseksi poskisuudelman.

    Veraa Linna kuvaa harvinaisen kauniiksi naiseksi, joka käyttäytyy rauhallisesti ja ylpe-ästi. Persoonansa kautta hän hallitsee tätä kohtausta. Suomalaisiin Vera suhtautuu hy-väntahtoisesti, joskin ”ylhäältä päin” tiedostaessaan ”henkisen ylemmyytensä” suh-teessa vierailijakolmikkoon. Miesten suhtautuminen Veraan on ihaileva ja kunnioitta-va. Hietanen tuntee jopa rakastuneensa Veraan, mutta realiteettien voittamana hän joutuu muuta edes yrittämättä tyytymään nuorisoliittolaismerkkiin Veran puseron rin-nuksesta. Rokan ja Vanhalan Hietanen on ottanut mukaansa ”moraaliseksi tuekseen”, ja nämä näkevät Verassa lähinnä nopsajalkaisen tanssivan naisen.

    Romaani sisältää näiden kohtausten lisäksi muitakin, neutraalimpia kuvauksia miesten ja naisten suhteista. Esimerkkinä kohtaus nimeltä mainitsemattoman kanttiinilotan ja rintamalle lähtöä tekevän luutnantti Lammion välillä. Lammio perustaa toiveensa lotan maalaisuuteen sekä omaan helsinkiläisyyteensä ja upseerin asemaansa. Lammio joutuu kuitenkin palaamaan pettyneenä saattoreissultaan. Mies toimii luontonsa ohjaamana, mutta nainen päättää kuinka pitkälle.

    Linna kuvaa fiktiossaan näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa – sodan uhreja ja heidän kohtaloitaan. Linnan oma kohtalo oli selvitä sodasta ja löytää siltä retkeltä tu-leva aviopuoliso. Hän oli kanttiinilotta.

    Liesl Yamaguchille toivon vilpittömästi onnistumista jo toteutuneessa vaativassa käännöstehtävässä. Odotan suurella mielenkiinnolla kirjan ilmestymistä.

    Pentti Hartikainen
    Kirjoittaja on jatko-opiskelija johtamiskorkeakoulussa