Todellinen virtuaalisuus, virtuaalisen todellisuus

    Seppo Visala

    Seppo Visala

    Tietohallintojohtajan rummuttamana kokonaisarkkitehtuuri on liikaa leimautunut tietohallintohankkeeksi. Kyseessä on toiminnan kehittäminen. Vaihdan nyt näkökulman kokonaisuudesta toimijoihin.

    Kirjoitan nyt todellisuudesta ja virtuaalitodellisuudesta eksistentiaaliontologian näkökulmasta. Tämänkin ajattelutavan vaikeuden olen kyllä huomannut. Kuulijat alkavat tuijottaa edessään olevaa tärkeää paperia, kun olen visioinut tietotekniikan hyödyntämisen mahdollisuuksista, vaikkakin ilman filosofista käsitteistöä. Se kuitenkin avaa hedelmällisen ajattelutavan tietotekniikan mahdollisuuksiin.

    Eksistentiaaliontologia on Heideggerin filosofian lähtökohta. Siinä ympärillämme oleva todellisuus jäsennetään ihmisen toiminnan ja maailmaan suuntautumisen näkökulmasta. Esimerkiksi kun määritellään pöytä, ei lähdetä pöydän prototyypin fyysisistä ominaisuuksista vaan voidaan nähdä, että pöytä on sellainen asia, jossa voimme kirjoittaa, ruokailla, jolle voimme laskea esineitä jne. Pöytänä voimme käyttää siis fyysisesti varsin monenlaisia asioita. Sieniretkellä sopiva kivi voi toimia pöytänä. Tämähän ei ole vaikeaa, vai kuinka?

    Pöytä on sopiva esimerkki, koska sen antama metafora on siirtynyt myös tietotekniikkaan. Jokaisen henkilökohtaisen tietokoneen näytöllä on työpöytänäkymä, siis ”virtuaalinen” työpöytä. Virtuaaliseksi se ajatellaan sen fyysisten ominaisuuksien vuoksi, koska se on olemassa vain, kun koneessa on virta ja koneen käyttöjärjestelmän ohjelmisto tuottaa työpöytänäkymän. Kun graafinen käyttöliittymä ja siihen kytkeytyvä työpöytä (”desktop”) kehitettiin 1970-luvun lopulla Xeroxin tutkimuskeskuksessa, kehitystyössä oli mukana yhteiskuntatutkijoita, jotka katsoivat asioita ihmisten toiminnan näkökulmasta. He eivät ehkä käyttäneet Heideggerin terminologiaa, vaan puhuivat ”situaatiosta” tai elämismaailmasta. En ole nähnyt näitä suunnitteludokumentteja. Työaseman näytön näkymää emme enää arjessa ajattele mitenkään virtuaaliseksi, vaan se on meille todellinen niin kauan kun virtaa riittää. Tällaisia ajatuksia esittivät myös Winograd ja Flores vuonna 1986 kirjassaan Understanding Computers and Cognition.

    Tällä lähestymistavalla on saatu perustietotekniikka ns. käyttäjäystävällisemmäksi. Samoin sovellusten kehittämistä tulisi katsoa työn tukemisen näkökulmasta. Vallalla vain on sellainen luonnontieteistä lähtenyt insinöörin ja teknokraatin ajatusmalli, että ihminen on osa systeemiä ja systeemille riittää, kun ihminen syöttää järjestelmiin tarvittavat tiedot. Muuten he saavat kyllä tehdä työnsä miten parhaaksi näkevät. Ihminen on järjestelmän käyttäjä, joka motivoidaan jollain palkitsemisjärjestelmällä antamaan tarvittavat tiedot, ja hänen työnsä tueksi hankitut sovellukset ovat sitten jotain näistä ”järjestelmistä” erillisiä.

    Otetaan esimerkiksi kaikkien rakastama työajan kohdentamisjärjestelmä, joka on yliopiston toiminnan seurannan ja erityisesti projektien raportoinnin kannalta tarpeen. Työntekijä on tässä kuitenkin vain tietojen syöttäjä, eikä tietojen kirjaamisesta ole suoraan mitään hyötyä hänen työssään. Voisihan tilanne olla sellainen, että työntekijä suunnittelee ajankäyttönsä kalenteriin yhdessä työryhmänsä kanssa. Kalenterista tieto sitten siirtyy seurantaan ilman erillistä syöttämistä.

    Virtuaalitodellisuudella yleisesti ymmärretään digitaalitekniikalla tuotettua kolmiulotteista interaktiivista monilla aisteilla havainnoitavaa tilaa, joka antaa todellisen vaikutelman (Burbules 2006). Virtuaalistakin todellisuutta kannattaa tarkastella ihmisen toiminnan näkökulmasta: mitä varten se virtuaalinen tila on. Jos se palvelee ihmisen ”normaalin” arjen tai työn tarpeita, niin se nivoutuu välineeksi toisten välineiden joukossa. Esimerkiksi ajosimulaattorilla harjoitellaan ajoneuvon hallintaa tai etäohjataan robottia. Silloin ympäristö koetaan varsin todellisena, siis oikeasti olemassa olevana.

    Maailma muuttuu yhä enemmän digitaaliseksi niin työssä kuin viihteessä. Työssä on myös otettu oppia viihteestä, esimerkiksi ohjainlaitteiden kehittäjät lienevät oppineet jotain tietokonepeleistä. Digitaalisia välineitä tullaan käyttämään kaikessa tekemisessä, ei vain tietotyössä, eikä tietotyössäkään vain rutiineissa vaan myös ajattelun tukena. Tulette hämmästymään. En kuitenkaan innolla odota sitä hetkeä, kun tietokoneen kapasiteetti ohittaa ihmisen niin, että kone osaa suunnitella fiksumpia järjestelmiä kuin ihminen. Kuka silloin viime kädessä päättää, toivottavasti ei kone.

    Sovellusten suunnittelussa ei tarvitse lähteä filosofiasta, kun se monille on epämukavuusaluetta. Tärkeintä on kääntää ajattelumalli sille kantille, että lähtökohtana on ihmisen toiminnan tukeminen. Organisaatio tarvitsee myös toimintaansa ja johtamista palvelevia järjestelmiä. Heideggerin käsityöläisen maailmankuva ei tähän riitä, vaan sitä tulee laajentaa yhteistoimintaan ja kanssaolemiseen. Ihmisiä ei pidä nähdä ”käyttäjinä” vaan toimijoina. Inhimillisen toiminnan ja systeemien ristiriidan takana on myös ontologioiden ristiriita. Yliopiston kaltaisessa akateemisen vapauden kehdossa todennäköisesti menestymme paremmin, jos vapaudumme väärästä ontologiasta ja annamme luovuudelle tilaa.

    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston tietohallintojohtaja.