Kuka saa puhua taloudesta?

    Olli Herranen

    Olli Herranen

    Suomalainen talouskeskustelu kuumenee. Pelkästään päivälehdistä ja televisiouutisista taloutta seuraaville tämä ei välttämättä näyttäydy. Valtavirtauutisoinnissa samat talousviisaat esiintyvät. Asemat, tittelit ja näkyvyys luovat kuvaa raskaan sarjan asiantuntijuudesta.

    Asiantuntijuuden aste tuntuu määräytyvän talousleikkurin syvyyden ja rakenteellisten muutosten laajuuden mukaan. Enempi aina parempi, koska mitä rajumpia toimia ehdotetaan, sitä tiukemmin jalkojen katsotaan olevan todellisuuden vankalla maaperällä. Vain realisti ymmärtää kuinka vaikeita toimia meidän kaikkien ja tulevien sukupolvien hyvinvointi vaatii.

    Jos keskustelua perkaa pintaa syvemmälle, löytyy monipuolisempiakin näkemyksiä. Vuodesta 2010 lähtien ns. jälkikeynesiläistä talouskoulukuntaa edustava Raha ja talous -blogi on haastanut julkisuudessa esiintyviä talousviisaita. Heidän viestinsä poikkeaa totutusta: julkisen velan vähentäminen sekä julkistalouden menojen ja palkkakustannusten leikkaaminen ei olekaan ihmelääke kaikkiin vaivoihin!

    Aluksi talousviisaat suhtautuivat blogia ylläpitäviin Jussi Ahokkaaseen ja Lauri Holappaan leikkisän pojittelevasti. Kun blogi ohitti suosiossaan Suomen muut talousblogit ja Holappa alkoi näyttäytyä myös valtajulkisuudessa, otti keskustelu uuden käänteen.

    Muutama suomalainen taloustieteilijä aloitti internetissä vähättelykampanjan näitä kahta tuulimyllyjä vastaan taistelevaa kirjoittajaa ja heidän edustamaansa koulukuntaa kohtaan. Sisällöllisiä vastauksia jälkikeynesiläisten argumentteihin nähtiin vähän, piiloutumista oman aseman ja akateemisen oppialan taakse sitäkin enemmän.

    Talousviisaat katsoivat, ettei Ahokkaalla ja Holapalla ole oikeutta osallistua julkiseen talouskeskusteluun, koska heillä ei ole taloustieteen tutkijakoulutusta. Lisäksi heitä verrattiin ilmastonmuutoksen kieltäjiin ja jälkikeynesiläisyys rinnastettiin homeopatiaan.

    Tällainen diskreditointi on mielenkiintoinen reaktio akateemisesti korkeissa asemissa olevilta ihmisiltä. Eikö tieteessä argumenttien sisällön pitäisi ratkaista niiden hyvyys niiden esittäjän aseman sijaan? Tieteentekijät usein kuitenkin kannattavat näkökulmien ja menetelmien moninaisuutta. Syntyykin vaikutelma, että mustasukkaisesti omaan alaansa suhtautuvat ja julkisuudessa sankarin viittaa kantavat talousviisaat pelkäävät uskottavuutensa puolesta.

    Julkisessa talousviisaudessa elää vahvana inhimillisen käyttäytymisen kannalta todella ongelmallisia teoreettisia malleja. Niihin vedotaan jatkuvasti vähintäänkin implisiittisesti. Tämän voi havaita jopa sosiologin koulutuksella.

    Paradoksi onkin siinä, että julkisten talousviisaiden mukaan lähtökohtaisesti puheoikeus aiheessa on niillä, jotka ovat koulutuksessaan joutuneet opiskelemaan nämä mallit ajattelunsa lähtökohdaksi. Kuten tuoreesta Tutkimuksen kansallinen tehtävä -kirjasta käy esille, sosiologit myös tietävät, että tieteellinen vertaisarviointi tukee valtavirtatutkimusta.

    On aidosti vaikea kysymys, mitä akateemisten oppien institutionalisoituminen tarkoittaa niiden totuusarvon kannalta. Asiaa olisi syytä pohtia tarkemminkin, koska julkinen talous koskettaa kaikkia kansalaisia. Kuka saa ja keiden tulisi voida puhua taloudesta?

    Kirjoittaja on sosiologian väitöskirjatutkija.