Ayn Randista vielä kerran!

    Risto Harisalo

    Risto Harisalo

    Heikki Mäki-Kulmala otti Aikalaisessa (17/2013) kantaa lehden edellisessä numerossa olleeseen kirjoitukseeni Ayn Randista. On hienoa, että edes yksi katsoi aiheelliseksi tuoda esille näkemyksensä Ayn Randista, joka on maailmalla hyvin tunnettu ja siksi ansaitsee keskustelua puolesta ja vastaan.

    Toinen miellyttävä havainto Mäki-Kulmalan vastineessa oli se, että hän keskittyi kirjoitukseni argumentteihin vähättelemättä kuitenkaan niiden kirjoittajaa. Vähättely on nimittäin meillä suhteellisen yleinen käytäntö, johon liberalismista kirjoittaneet ovat saaneet tottua. Tällaista keskustelua on mukava jatkaa.

    Kirjoitukseni ensisijainen tavoite oli esitellä Randin tieteellistä ja arkiajattelua edistävää logiikkaa ja osoittaa, että siitä on hyötyä niin tutkijoille kuin arjen erilaisissa tehtävissä ahertaville. Tässä tarkoituksessa toin esille Randin kolme kysymystä, jotka ovat:

    • missä olen

    • kuinka voin tietää

    • mitä minun pitää tehdä

    En kuitenkaan huomannut, että Mäki-Kulmala olisi ottanut niiden käyttötarkoitukseen ja merkitykseen mitään kantaa. Sen sijaan hän lähestyi Randin ajattelua itsekkyyden näkökulmasta tukeutumalla John Galtin puheeseen, jonka hän jakoi neljään osaan pitäen niistä vain viimeistä osaa erityisen ongelmallisena, koska siinä puhutaan ”ihmisten välisestä veljeydestä ja keskinäisestä kunnioituksesta”.

    Mäki-Kulmala epäilee, ”voiko kukaan olla niin täydellisen itseriittoinen kuin John Galt Randin mukaan on”. Vastaus on luonnollisesti, että oikeassa elämässä ei voi olla eikä Rand sitä ilmeisesti myöskään tarkoita. Randin mukaan olisi kuitenkin hyvä, jos ihmiset pyrkisivät siihen, että ”ajattelemalla paremmin omaa etuaan ihmiset välttyisivät uhraamasta kanssaihmisiään sen edistämiseksi”. Asian voi ilmaista myös niin, että poliittis-hallinnollisen järjestelmän pitäisi luoda edellytykset ihmisten väliselle vapaaehtoiselle yhteistoiminnalle, joka torjuu vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa.

    Se, että Rand antaa Galtin esittää asiansa kaunopuheisesti, selittynee kirjallisuuden lajin valinnalla. Se ei ole kuitenkaan outo tapa puhua. Ranskan vallankumous, Yhdysvaltain perustuslaki, YK:n ihmisoikeuksien julistus ja Suomen perustuslain takaamat sosiaaliset oikeudet edustavat samaa tapaa tuoda esille arvokkaita päämääriä ja korostaa niiden yleistä merkitystä.

    Galt ei ehkä sittenkään ole niin suuri kummajainen kuin on tapana olettaa, sillä ihmiset pystyvät toimimaan itsenäisesti yhteisyyttä rakentaen. Etelä-Afrikassa haudattiin äsken Nelson Mandela, joka toimi kuin Galt nousemalla omalla tahdonvoimallaan hallitsevien arvostusten ja käytäntöjen yläpuolelle ja osoittamalla tien sovintoon ja ihmisten uudenlaiseen yhteisöllisyyteen. On ilmeistä, että pakistanilainen koulutyttö – Malala Yousafzai – toimi Mandelan tavoin uskaltautumalla vaatimaan koulutusta ja vastustamalla väkivaltaa.

    Mandelan ja Yousafzain lisäksi on monia muita Galtin tapaisia esimerkkejä kansainvälisestä, valtiollisesta ja taloudellisesta elämästä. Heitä löytyy yrityksistä, kunnista ja kansalaisjärjestöistä. Ongelmallista on vain se, että emme pidä heitä esikuvinamme.

    Mäki-Kulmala antaa ymmärtää, että Rand vaati ihmisiltä jotain muuta kuin ”Adam Smithin korostamaa sympatiaa tuntemattomia ihmisiä kohtaan”. Tätä tulkintaa ei ymmärtääkseni Randin ajattelusta voida tehdä, ja se käy hyvin ilmi Mäki-Kulmalan lainaamasta Galtin puheesta, juuri sen edellä mainituista kolmesta ensimmäisestä osasta.

    Se, että Rand vaatii rationaalista ajattelua tunteiden sijasta, ei tee hänestä ”puolivillaista ajattelijaa”. Randin suosimaa ajattelua olisi tarvittu esimerkiksi sisällissotamme jälkihoidossa. Sitä olisi aikanaan tarvittu torjumaan sosialismia ja kansallissosialismia ja muita keskitetyn vallan houkutuksia. Randin kolmen kysymyksen ideana ei ole ohjata ihmisiä yhteen ratkaisuun, vaan antaa heille mahdollisuus löytää asioihin omat ratkaisunsa.

    Fountainhead-kirjassa kuvattu raiskauskohtaus on todella aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen ”kulmien kurtistelua” kuten Mäki-Kulmala oikeasti toteaa. Jopa Randiin suopeasti suhtautuvat ovat olleet tässä asiassa kriittisiä Mäki-Kulmalan tapaan. He, kuten eivät kaikki Randin kriitikotkaan, mene tulkinnassaan niin pitkälle kuin Mäki-Kulmala, että kohtaus tuhoasi kaikki Randin ajattelun saavutukset.

    Palataan lopuksi Immanuel Kantiin, jota rautakansleri Bismarck kuvasi Mäki-Kulmalan mukaan ”mieheksi, jolla on suutarin sielu”. Onko tämä rautakanslerin kannanotto parempi ”filosofisen sivistyksen mitta” kuin Ayn Randin pohdinta Kantin ajattelusta?

    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun professori.