Tositarinaa Haanpäästä

Pentti Haanpään tarina

Matti Salminen: Pentti Haanpään tarina. Into 2013.

Pentti Haanpäästä ja hänen tuotannostaan on kirjoitettu satoja artikkeleita, monia kirjoja, pari väitöskirjaakin. Elämäkertoja on julkaistu vain kaksi: Eino Kauppisen nuorta kirjailijaa käsittelevä Pentti Haanpää I (1966) ja Vesa Karosen tekstikeskeisesti painottunut Haanpään elämä (1985). Vaikka Kauppisella oli periaatteessa koko Haanpään jäämistö hallussaan, hänen luomansa kirjailijakuva on Salmisen – ja muittenkin myöhempien tutkijoitten – mukaan puutteellinen, Haanpään radikalismia kesyttävä. Karoseen verrattuna Salmisella on käytössään runsaasti uutta aineistoa, jota hän on aktiivisesti, yhteistyössä Haanpään sukulaisten kanssa, kerännyt. Näin hän on voinut oikoa monia aikalaismyyttejä ja aiemman tutkimuksen vääristymiä ja siten tarjota aidompaa kuvaa kirjailijasta, ”tositarinaa” siitä mitä Haanpää oikeasti ajatteli.

Salminen on saanut käsiinsä ennen tuntematonta päiväkirja-aineistoa ja kirjeenvaihtoa Haanpään myöhemmiltä vuosilta. Lisäksi hänellä on ollut käytettävissä kirjailijan vaimon muistiinpanoja avioliiton ajoilta. Salmisen eittämättömiin ansioihin elämäkerran kirjoittajana kuuluu se, että hän referoi retusoimatta materiaalejaan ja onnistuu vakuuttamaan lukijansakin pyrkimyksestään tavoittaa Haanpää sellaisena kuin tämä oli.

Pentti Haanpään tarinan mukaan Haanpää oli johdonmukaisesti köyhän kansan puolustaja eikä halunnut tehdä kompromisseja kuvatessaan yhteiskunnan mekanismeja ja originelleja tyyppejään. Haanpää oli myös haavoittuvainen yksilö, joka joi liikaa, oli ajoittain pelihimon riivaama ja etsi uusia naissuhteita. Salminen pystyy osoittamaan, että kirjailija ei tehnyt itsemurhaa (kuten joskus on oletettu), vaan kuoleman syy oli ”perkeleellinen jääräpäisyys”. Hän lähti viimeiselle kalareissulleen lankonsa kanssa vahvassa humalassa luonnonvoimia uhmaten. Sydänvaivainen, alkoholilla maksansa polttanut ja aivonsa turvottanut Haanpää hukkui ”oman hölmöilynsä seurauksena” Ison-Lamujärven aaltoihin.

Vaikka Haanpään muotokuva Salmisen käsittelyssä muuttuu moniulotteisemmaksi, ja elämäkerta avaa näkymiä aiempaa syvemmälle kirjailijan ristiriitaiseen persoonallisuuteen, tämän teoksiin Pentti Haanpään tarina ei tuo juurikaan uutta. Tämä on tietoinen valinta: Salminen jättää lähiluennat enimmäkseen moittimilleen kirjallisuudentutkijoille ja luottaa paljon aikalaisarvosteluihin tai Haanpään kirjailijatovereiden lausumiin. Jos tarinan konna on aineistoja piilotellut Eino Kauppinen, Tampereen yliopiston entinen kotimaisen kirjallisuuden professori, kertomuksen sankariksi nousee kirjailijaystävä Arvo Turtiainen, jonka luonnehdintoja Haanpäästä Salminen tiuhaan siteeraa.

Kieltämättä Turtiainen tavoitti arvioinneissaan ja tunnetussa muistorunossaan Haanpäästä jotain olennaista. Silti voi sanoa, että Salminen hieman populistiseen tapaan tukeutuu liiaksikin omiin auktoriteetteihinsa ja sivuuttaa paljon sellaista tutkimusta, jota olisi ansainnut lainata Haanpään tuotannosta kasvavan kuvan vivahteistamiseksi.

Mutta nämä huomiot eivät kiistä sitä, että Salminen on teoksellaan rakentanut tulevalle Haanpää-tutkimukselle vankan kivijalan, jonka perustalta on hyvä ponnistaa ja tulkita tarkemmin kirjailijan teoksia.

Juhani Niemi