Lasten syrjäytymisriskit kasvavat

    Lastensuojelu

    ”Mitä enemmän keskiluokka hakee lapsilleen menestystä, sitä todennäköisemmin se päätyy syrjäyttämään toisten lapsia”

    Lastensuojelu oli yksi suomalaisen hyvinvointivaltion menestystarinoista. Vaikeuksissa olevien lasten ja nuorten määrä väheni vuosikymmenestä toiseen, kunnes 1990-luvulla suunta muuttui. Lastensuojelutapausten määrä ja kustannukset ovat nousseet 2000-luvulla hillittömästi. Vastoin kaikkia suunnitelmia nimenomaan kallis laitoshoito on laajentunut. Useissa valtiollisissakin tilannearvioissa on vaadittu trendin kääntämistä.

    Inhimilliset ja taloudelliset tappiot ovat kasvaneet niin suuriksi, että valtiovarainministeriökin päätti huolestua asiasta. Ministeriö pyysi tutkijoita selvittämään perheitä tukevien julkisten palvelujen ja erityisesti ongelmien ehkäisemisen vaikuttavuutta sekä kustannuksia. Mitä tietoa pitäisi luoda, jos sitä ei ole?

    Otimme pallon vastaan, Eva Österbacka (kansantaloustieteen professori Åbo Akademissa) ja minä. Lähdimme selvittämään, ovatko lasten ja nuorten ongelmat todella entistä yleisempiä tai vaikeampia? Määritetäänkö ehkä aiempaa vähäisemmät tapahtumat lastensuojelulle kuuluviksi ongelmiksi? Onko mahdollista, että ongelmien purkaminen toimii aiempaa huonommin?


    Lama on liian hyvä syntipukki

    Yhteiskuntatieteessä on aina kysyttävä, mitä numeroiden takana on. Sosiaalisia ongelmia kuvaavat luvut ovat siitä hankalia, että ne kertovat siitä, mitä instituutiot (yleensä viranomaiset) ovat tehneet ihmisten ongelmien käsittelemiseksi, mutta aika vähän ihmisten elämästä.

    Tässäkään tapauksessa numeroita ei kannata nielaista sellaisenaan. Lastensuojelun kriteerejä on ajan myötä lievennetty nimenomaan siksi, että ongelmia päästäisiin käsittelemään ennen kuin ne kasvavat isoiksi. Ilmoitusvelvollisuutta on vahvistettu ja tapaukset rekisteröity aiempaa tarkemmin. Tilastoissa näkyvä kasvu ei siis yksin riitä todistamaan, että lapset ja nuoret voisivat entistä huonommin. Mutta ilman muuta kasvu osoittaa huolestuneisuuden lisääntyneen.

    Media ja moni tutkijakin on mieltynyt tulkintaan, jonka mukaan kaikki johtuu 1990-luvun lamasta. Laman lapset kärsivät silloin ja pysyvämminkin lapsiperheiden etuuksien ja palvelujen leikkauksista. Lama on kuitenkin ollut liiankin hyvä syntipukki: 2010-luvulla jatkuva ongelmien kasvu ei enää perustu 20 vuoden takaisiin puutteisiin. Lamaa olennaisemmalta näyttääkin silloinen politiikkakäänne. Tiettyjen peruspalvelujen ja toimeentuloturvan leikkaukset jäivät voimaan vielä Suomen vaurastuessa kohisten. 2000-luvulla taas on keskitytty enemmän yksittäisiin lapsiin ja perheisiin kohdistuviin interventioihin ja medikalisointiin kuin peruspalvelujen elvyttämiseen.

    Kaikki ei ole huonosti, yhteiskunta on mennyt monessa suhteessa hyvään suuntaan myös 2000-luvulla. Koulutus ja osaaminen ovat parantuneet, terveydenhuollon ja lastensuojelun resurssit ovat lisääntyneet. Mitään yleistä sosiaalisten ongelmien kasvua ei ole tapahtunut. Keskimäärin lapset ja nuoret voivat ihan hyvin, joidenkin tutkijoiden mielestä jopa paremmin kuin koskaan ennen.

    Keskiarvot eivät kuitenkaan kerro mitä marginaalissa tapahtuu. Raporttimme perusviesti onkin aika pessimistinen. Näkyvissä ei ole prosessia, joka olisi uskottavasti pysäyttämässä lastensuojelun tehtävien kasvun. Elämme nyt yhteiskunnassa, jossa lasten syrjäytymisriskit kasvavat ja niiden hallinta heikkenee.


    Syrjäyttämisestä tuli yhteiskunnan ydintoimintaa

    Syrjäyttäminen on yhteiskuntamme ydintoimintaa, ei voi ajatella kilpailuyhteiskuntaa ilman voittajia ja häviäjiä. Olemme siirtyneet ihmisten välisen kansallisen solidaarisuuden julistamisesta kilpailuun, jossa tärkeää on kilpailu yhteistyön sijasta, menestys selviytymisen sijasta ja itsensä toteuttaminen yhteisten normien noudattamisen sijasta. Kokeilemme valinnan yhteiskuntaa, jossa aikuiset saavat valita itselleen tärkeitä asioita.

    Nuorten kasvaminen aikuisiksi on kilpailuyhteiskunnassa paljon vaikeampaa kuin siinä yhdyskunnassa, jossa tehtaan portit olivat auki, vaikka koulut jäivät kesken. Jotkut saavat oppia häviämään, ja heitä kutsuvat ikiomat yhteisöt, joissa ei tarvitse tuntea itseään epäonnistuneeksi.

    Kilpailuyhteiskunta ei olisi niin verinen, jos tappioita voitaisiin paikata runsain julkisin resurssein. Jos meillä olisi toimiva yhteiskunta, jossa ihmisillä ja perheillä olisi kapasiteettia ratkaista omia ongelmiaan, meillä toimisi myös se, mitä sanotaan ehkäiseväksi lastensuojeluksi. Ongelmia purettaisiin siellä, missä ne syntyvät, ilman viranomaisten apua. Tarvittavia julkisia resursseja ei kuitenkaan ole, yhtäältä siksi, että voittajat eivät välitä osallistua yhteisten kustannusten maksamiseen, toisaalta siksi, että globalisaatio on vienyt meiltä ylijäämän, josta vielä 1980-luvulla nautimme.


    Vastuut liukuvat lastensuojelun laitoksille

    Kun sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, se tarkoittaa, että hän elää sellaisessa vuorovaikutuksen kentässä, jossa tarpeen mukaan löytyy sekä tukea että kontrollia ja yhteisö pitää yllä kaikkien elämää helpottavia sosiaalisia normeja. Lapsi löytää siellä tarvitsemansa luotettavat, merkitykselliset ihmiset. Tänään hänen ympärillään ei ole kylää, ei tukevaa koulua, saati talonmiestä tai kadulla kävelevää poliisia. Monesti ympärillä on vain riitainen joukko ihmisiä.

    Tätä kaikkea yrittää pitää koossa julkinen hallinta, joka julistaa perustavansa politiikan tutkittuun tietoon, suuntaavansa organisaatiot ydintehtäviinsä, minimoivansa turhat kustannukset, valvovansa toimintaa huolella ja korjaavansa puutteet uusilla säännöksillä ja sanktioilla. Todellisuus on paradoksaalisempi: lastensuojelusta tiedetään vähemmän kuin vuonna 1980, julkiset vastuut on pirstottu tukulle erilaisia toimijoita, organisaatiot työntävät kustannuksiaan toisille, säästävät palkkaamalla epäpätevää henkilökuntaa ja tietotekniikan mahdollistama etäkontrolli syö ammattilaisten työaikaa kuin leijona.

    Ei kannata suuremmin ihmetellä, miksi vastuut lopulta liukuvat kohti lastensuojelun laitoksia, vaikka se maksaakin. Miten olisi mahdollista onnistua luomaan kestäviä ja turvallisia ihmissuhteita lastensuojelun keinoin, varsinkin kun poliisi, koulu, päiväkoti, terveydenhuolto, naapurit ja omaiset syytävät käsiteltäväksi satatuhatta ilmoitusta vuodessa? Eihän lastensuojelu voi olla lasten turvallisen elämän ja kehitysmahdollisuuksien lähtökohta – ei arkielämästä voi tehdä viranomaistoimintaa. Kaikissa niissä paikoissa, missä aikuiset ja lapset kohtaavat, olivatpa ne tuttuja tai vieraita, pitää aikuisten jaksaa ja uskaltaa käsitellä lasten ongelmia ihan itse.


    Hyväosaiset eivät välitä toisten lapsista

    Mitä siis pitäisi tehdä? Myönteistä on, että maailmassa on paljon tutkimusta lasten ongelmia ehkäisevän toiminnan vaikuttavuudesta. Suuri osa tutkimuksesta näyttää inhimillisesti ja taloudellisesti erinomaisia tuloksia. Itse asiassa yhteiskunnassa ei juuri voi tehdä tuottavampia investointeja kuin panostaa lasten syrjäytymisen estämiseen. Erityisen tehokkaasti se näyttää tapahtuvan varhaiskasvatuksen avulla. Ongelmana on kuitenkin, että valtaosa palvelujen tuottavuutta koskevasta tutkimuksesta on amerikkalaista eikä sellaisenaan siirrettävissä Suomeen, jossa palvelut, niiden tekijät, kohteet ja ympäristöt ovat toisenlaisia. Kustannusvaikuttavuutta voi uskottavasti tutkia vain reaaliympäristössä. Suomessa tätä estää tehokkaasti kansallisten aineistojen niukkuus ja kurja käytettävyys. Toisaalta erot kuntien toimintatavoissa voisivat tarjota hienoja mahdollisuuksia pienimuotoiselle, vertailevalle paikallistutkimukselle.

    Tiedämme aika paljon siitä, miten lapset saisivat ne kehitysmahdollisuudet, joita tuleva maailma tarvitsee. Itse asiassa Suomi on aikanaan onnistunut todella hyvin niiden luomisessa mahdollisimman monelle lapselle. Olisi hyvä palauttaa lapsiperheille kunnollinen perusturva palveluineen ja keskittyä perheiden tukemiseen sen sijaan, että ajaudutaan käsittelemään riskejä kalliisti ja usein vaatimattomin tuloksin tai järjestämään loputtomia projekteja. Olisi hyvä palauttaa professionaaleille heidän menettämänsä autonomia ja antaa heidän keskittyä työntekoon. Olisi hyvä lopettaa julkisen vastuun pirstominen ja aivan erityisesti työssä, jonka ratkaiseva ehto on pysyvä ihmissuhde. Olisi hyvä suostua maksamaan laadusta.

    Mutta eihän tämä kaikki todennäköistä ole. Ei ole todennäköistä, että kilpailuyhteiskunta muuttuisi äkkiä solidaarisuusyhteiskunnaksi. Yhteisöjä tarjotaan usein sosiaalisten ongelmien hallinnan työvälineiksi, mutta yhteisöt ovat yhtä lailla syrjäyttämisen alku ja juuri. Mitä enemmän keskiluokka hakee lapsilleen menestystä, sitä todennäköisemmin se päätyy syrjäyttämään toisten lapsia. Ei valinnan yhteiskunnassa ole todennäköistä tehdä sellaisia valintoja, että hyväosaiset aikuiset ryhtyisivät välittämään toisten lapsista. Eikä taida myöskään olla todennäköistä, että julkinen sektori alkaisi 20 vuoden tauon jälkeen opiskella omien tehtäviensä suorittamisen edellytyksiä. Sehän saattaisi jopa huomata julkisen sektorin syntyneen juuri siksi, että tehtaat ja kaupat eivät kykene tuottamaan olennaisia inhimillisiä perusasioita.

    Jorma Sipilä & Eva Österbacka: Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua? Perheitä ja lapsia tukevien palvelujen tuloksellisuus ja kustannusvaikuttavuus. Valtiovarainministeriön julkaisuja 11/2013.

    Teksti Jorma Sipilä
    Kuva Jonne Renvall

    Kirjoittaja on sosiaalityön emeritusprofessori, joka työskentelee Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa.