Uskon ja tiedon voimakentässä

Antti Eskolan uutuuskirja innoittaa aloittamaan uuden lukuvuoden, kirjoittaa Juha Suoranta.

Antti Eskolan uutuuskirja innoittaa aloittamaan uuden lukuvuoden, kirjoittaa Juha Suoranta.

Antti EskolaAntti Eskola: Vaikka en niin kuin kirkko opettaa. Kirjapaja 2013.

Sen jälkeen kun on laatinut intellektuaalisen elämäkertansa, kuten Tampereen yliopiston entinen professori Antti Eskola teki vuonna 2009, voi aloittaa uuden, jos värkeissä on varaa. Eskolalla on. Viidentoista eläkevuoden aikana hän on kirjoittanut jo kahdeksan kirjaa. Kunpa muutkin pystyisivät moiseen.

Uudessa kirjassaan Eskola jatkaa vuosina 1999–2006 julkaistua ”uskontotrilogiaa” (Uskon tunnustelua, Tiedän ja uskon, Yksinkertainen usko). Aiempien kirjojensa omaperäisiin, uskonnollista uskoa koskeviin pohdintoihin hän on saanut uutta intoa italialaisfilosofi Gianni Vattimon kirjasta Uskon että uskon. Sen päättelymenetelmiä soveltaen Eskola asettuu koettelemaan omaa väitettään: tiedän että uskon. Vattimon lisäksi mukana on vanhoja nimeltä mainittuja keskustelukumppaneita, kuten Marx ja Freud, ja suuri joukko nimettömiksi jääviä taustavaikuttajia.

Kirja on uskonnollista keskustelukirjallisuutta, jolla kirjoittaja kutsuu lukijan mukaan pohtimaan kirjassa pohdittuja uskonnollista uskoa koskevia kysymyksiä, muttei pelkästään sitä. Se on myös yhteiskuntatieteellinen esitys jatkuvasti tarkentuvine tutkimuskohteineen ja tutkimustehtävineen: pääaineistona olevaa historiallista tekstikokoelmaa tulkitaan omaelämäkerrallisesti ja tekijän itseanalyysiin perustuen. Teoreettisina välineinä kirjoittaja käyttää kehittelemiään toiminnan teoreettista mallia ja eläytymismenetelmää.

Vakuuttava kirjoittaminen on kuin nauhakenkää solmisi. Ei riitä, että pujottaa nauhat moitteettomassa järjestyksessä, täytyy osata tehdä myös kaunis rusetti. Eskola kirjoittaa selkeästi ja nautittavasti kielikuvia ja vertauksia taitavasti käytellen: hän opastaa ja jakaa tietoa, pohtii ja ottaa kantaa. Hänen päättelyketjujaan on mahdollista seurata ja arvioida kuin parasta laadullista analyysia, ja jatkaa niiden pohjalta omin ajatuksin.

Luen kirjaa hienona mallitutkimuksena, jonka avulla psyykkisestä ja sosiaalisesta todellisuudesta kiinnostunut voi oppia paljon yhteiskuntatieteellisestä ajattelutavasta ja kirjoittamisesta. Nuorena tutkijana 1960-luvulla Eskola oletti, ”että uusilla menetelmillä, joita kyselyt, haastattelut ja matemaattis-tilastolliset analyysikeinot silloin olivat, yhteiskunnalliset ilmiöt voidaan paljastaa pohjiaan myöten” (s. 104). Vuosikymmenten jälkeen hän ajattelee, että ihmismieli, joka nämä menetelmät on luonut, ”on lopulta suuri rajoitus” (s. 81).

Eläkeläisprofessorin uutuuskirja tempaisee voimakenttäänsä ja innostaa aloittamaan uuden lukuvuoden. Se on panos sellaisen pitkän, syvän ja huolellisen yhteiskuntatieteen puolesta, jolta tavaramuotoistuneen kansainvälisen julkaisemisen arvostaminen on tyhjentämässä tilan. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat oppia hyvää tieteellistä kirjoittamista, vapautua itsensä ja yhteiskunnan tutkiskeluun sekä lisätä omia ja muiden sosiaalisia ja psyykkisiä voimavaroja.

Juha Suoranta