Teatteriälykön kärsimysnäytelmä

    Sisyfoksen osa

    Kari Salosaari: Sisyfoksen osa. Piirtoja elämästäni ja ajattelustani. Imatran kansainvälinen semiotiikkainstituutti 2013.

    Sivistynyt helsinkiläismies joutui kolmikymppisenä Tampereelle, joka tarjosi hänelle 35 vuotta kestäneen kärsimyksen yliopiston opettajana, tutkijana ja teatterivaikuttajana.

    Mies on dramaturgian lehtori Kari Salosaari, joka kirjoitti nyt 80-vuotiaana muistelmansa nimeltä Sisyfoksen osa.

    Euroopan kulttuurisivistys tuli Salosaarelle jo 1950-luvulla niin tutuksi, että Suomi ja Helsinki alkoivat näyttää eristyneeltä ja vanhaan takertuneelta. Kontrasti oli melkoinen, kun hän 1960-luvun alussa muutti Tampereelle draamastudion vetäjäksi. Hän ajatteli, että Tampereella ”ajetaan reaalipolitiikkaa”. ”Vaikka ideoita ei ymmärrettäisikään, niitä ei tapeta.”

    Tampere ei tehnyt kaupunkina vaikutusta. Hämeenkadun urbaani julkisivu antoi siitä pettävän kuvan. Jo asemaravintolassa tulija havaitsi, että Tampereella käytiin 1960-luvun alussa vielä vuoden 1918 kansalaissotaa, kun muualla Suomessa oli ehditty jo talvi- ja jatkosotaan. Kaduilla näki avointa herravihaa.

    Opetustyö lähti käyntiin, mutta palaute tyrmäsi. Salosaari sai mainetta älymystöohjaajana, jonka työ oli ammattitaidotonta keikarointia.

    Tamperelaiset teatterivaikuttajat Eino Salmelainen ja Olavi Veistäjä kääntyivät draamastudiota vastaan. Tappioita tuli lisää, kun Salosaaren Shakespeare-ohjaus Tampereen Teatterissa epäonnistui.

    Kari Salosaaren työn jatkaja Panu Rajala tunnetaan erotiikan erikoismiehenä, joka osaa tuotteistaa naissuhteensa kirjallisuudeksi. Salosaari on toista maata. Hän kirjoittaa taatusti erotiikkavapaata tietokirjallisuutta. Vuonna 1964 mies tajuaa tarvitsevansa rinnalleen toisen ihmisen, jolle saattoi uskoutua, joka tekisi eheäksi ja hoitaisi sairaan itsetunnon kuntoon. Niinpä hän menee ensin kihloihin ja sitten naimisiin. Siinä teatterimiehen koko rakkaustarina.

    Draamastudion rinnalle puuhataan näyttelijöitä kouluttavaa teatteritutkintoa. Syntyy Tampereen ja Helsingin välinen kiista, jossa Helsingin herra Kari Salosaari asettuu Tampereen puolelle. Hän kokee silti itsensä epätamperelaiseksi, jolle Linnan, Viidan ja Päätalon maailma jää vieraaksi.

    Tampere oli Salosaarelle perifeerisen maan provinssikaupunki, josta hän halusi pois. Hän laskee tehneensä 25 epäonnistunutta yritystä päästä ohjaajavieraaksi Länsi-Saksan teattereihin.

    Seinä tulee vastaan vuonna 1974, kun Tampereen yliopiston draamastudio lakkautetaan. Salosaari jatka työtään yleisen kirjallisuustieteen draamalinjan lehtorina. Etsikkoaika on ohi.

    Salosaari kokoaa itsensä ja ryhtyy tutkimuspuuhiin. Hän löytää innoitusta Greimasin semiotiikasta ja Szondin viettiteoriasta.

    Käytännön tulokset eivät parane. ”Taiteen teko tieteestä käsin vaikuttaa samanlaiselta kuin jos ruho jauhettaisiin ja sen jälkeen yritettäisiin jauheliha koota uudelleen elukaksi. Elävää ei tule”, kirjoitti Aamulehden Ansa Hartelin Salosaaren Strindberg-ohjauksesta.

    Salosaaren vastoinkäymisistä pahin on oman tytön menehtyminen leukemiaan. Taas kerran hän nousee alhosta ja paneutuu tutkimustyöhön. Väitöskirjan näyttelijäntyön semiotiikasta hän tekee Helsingin yliopistoon. Vuonna 1997 hän on vapaa mies jättämään Tampereen ja muuttamaan takaisin Helsinkiin.

    Salosaari vertaa itseään antiikin Sisyfoksen, kivenpyörittäjän tarinaan. Kun kallionlohkare syöksyy alas – ohjaustyöt loppuvat, oppilaat ja rehtori kääntyvät vastaan, tytär kuolee ja toivo menee – ei jää muuta keinoa kuin jatkaa osansa toteuttamista.

    Salosaari kirjoittaa avoimesti kokemuksistaan, tappioistaan ja voitoistaankin. Tarmokasta kustannustoimittajaa olisi tarvittu lyhentämään yli 700-sivuista tekstimassaa ja korjaamaan kieltä. Tällaisenakin kirja antaa ainutlaatuisen näköalan suomalaisen teatterin, tieteen ja kulttuurin historiaan 1950-luvulta vuosituhannen loppuun.

    Heikki Laurinolli